Hyvyys

Olen viime päivinä katsonut Twilight-elokuvia. (Siksi olen kysynyt kaikilta: "Oletko Team Jacob vai Team Edward?") Niissä on monta juttua aivan pielessä, mutta tietty taso tuntuu tutulta ja ymmärrän sitä, ja tämä on tosi hyvä biisi.

Twilight on parempi kuin moni huomattavasti korkeakulttuurisempi asia. Olen tajunnut olevani aika populisti. En jaksa väheksyä ihmisiä. Se, että miljoonat ihmiset pitävät tästä, kertoo että tässä on jotain yleisinhimillistä ja sydäntä koskettavaa. Ja Paramore on niitä juttuja, jotka tuntuvat läheisiltä ihan siksi että ne olivat pinnalla kun olin 13-v.

Minut heitettiin ulos Pub Magneetista. Siis ihan konkreettisesti heitettiin. Baarimikon otteessa oli todellista raivoa. Hän kantoi minut portaat alas. Hän oli oikeasti ärtynyt. En ole varma että miksi. Olin kai liian unelias. Ja vaikutin hiukan pahoinvoivalta. En muista! En tiedä! Ärsytän ihmisiä enkä mahda sille mitään. En yleensä satuta ketään. (Halusin olla tosi humalassa, ja sitten olin. En ole pitkään aikaan ollut yhtä sekaisin. Sanoin varmaan tosi tyhmiä juttuja.)

Nousin bussiin. Se meni lentokentälle. Okei, menen taas lentokentälle, ajattelin ja vaivuin katselemaan ohi juoksevaa öistä maisemaa. Jostain syystä jossain keskellä tyhjintä Vantaata kuski sai päähänsä PYSÄHTYÄ ja alkaa tentata minulta onko bussikorttini "seutu" vai Helsingin sisäinen. "Mitärgh?" sanoin. Se oli aivan älytöntä. Kävi ilmi että bussikorttini on Helsingin sisäinen. Kuskin silmissä oli outoa sadistista nautintoa, kun hän hääti minut bussista ulos jollekin pimeälle aamuöiselle teollisuusalueelle. ("Sinä valehtelit, sinä valehtelit!") En tiedä tajusiko hän, että minulla ei olisi mitään keinoa päästä sieltä pois. Hän tiesi, että olin vailla käteistä ja että korttini oli Helsingin sisäinen.

Siellä oli tappavan kylmä. Siis kirjaimellisesti. Noin voisi kuolla ja se olisi helppoa. Kävelin epätoivoisesti ympäriinsä ja yritin kutsua taksia. "Emme voi tulla, jos et tiedä bussipysäkin virallista osoitetta", sanoi nuori nainen puhelimessa. "On varmaan tosi ikävää olla siellä töissä", sanoin.

Lopulta eräs nuori pyörällä liikkunut nainen, eräs parrakas jäbä ja hänen ystävänsä pelastivat minut. He ottivat sen asiakseen. Se oli kaunista ja ihanaa. Parrakas jäbä maksoi matkani ja antoi minulle kaulahuivin ja purkin proteiinijogurttia. Hän sanoi että Magneetti on hieno paikka. (Kai mut muuten päästetään sinne vielä sisään?) Minä yritin ilmaista kuinka kiitollinen olin heidän inhimillisyydestään.

Näin pääsemmekin aiheeseen, josta olen pakkomielteisesti ja sekavasti keskustellut viikon tai pari suunnilleen kaikkien kanssa jotka ovat jaksaneet vaivautua: hyvyys. Kirjoittelen siitä nyt tähänkin, niin ehkä sitten voin siirtyä eteenpäin ja keksiä jonkin uuden aiheen, esim. rakkauden tai kuoleman tai sienestyksen.

Olen huomannut, että ihmisillä on moninaisia ja todella monimutkaisia käsityksiä hyvyydestä. Minulle hyvyys on yksinkertaista ja hyvin konkreettista. En koe mitään tarvetta tehdä siitä monimutkaista. En vain jaksa!

Olen varma, että auttajilleni tuli hyvä olo siitä että he auttoivat minua. Eräiden näkökantojen mukaan se tarkoittaa, että heidän hyvyytensä on valheellista. Olisi rehellisempää vaikka sylkeä naamalleni ja haukkua minua vitun neekeriksi, koska siitä ei kenties tulisi itselle hyvä olo. Kaikkein rehellisintä olisi tietysti olla tekemättä yhtään mitään.

Olen huomannut, että lähes aina kun teen jotain hyvää, tarjoudun esimerkiksi auttamaan toista, joku kysyy mitkä ovat "intressini" tai mitä oikein "yritän" tai "tavoittelen". Ehkä olen vain jotenkin hämärän oloinen tyyppi, tai sitten ihmiset ovat oudon vieraantuneita sellaisista asioista kuin myötätunto. Se, että joku voisi välittää oikeasti, on jotenkin vieras ajatus.

Minulle tällainen on uutta. Luotan ihmisiin. Luotan ihmisiin, koska tiedän itse välittäväni oikeasti ja oletan että useimmissa tapauksissa muut ihmiset ovat pohjimmiltaan aika samanlaisia. En usko olevani mikään luonnonoikku.

Toisten auttamisesta tulee usein hyvä olo, ja niin se saakin olla. Se on voima, joka ajaa miltei kaikkia hyviä asioita tässä maailmassa: että ihmisistä tuntuu hyvältä olla hyviä. Kaikkeen hyvyyteen tämä ei toisaalta päde. En esimerkiksi muista, että eläinaktivismini olisi tähän mennessä tuonut elämääni mielihyvän tai täyttymyksen kokemuksia. En saa siitä mitään. Se on toistaiseksi niin epäsuosittu ja niin marginaalinen arvo, että en koe kenenkään kiittävän minua siitä. Se on uuvuttavaa ja masentavaa juttelemista ylivoimaiselle, vihaiselle, pilkalliselle muurille. En kuitenkaan voisi lakata harrastamasta sitä, koska ajatus siitä mitä eläimille tehdään tuntuu vain niin vitun pahalta. Paha olo ajaa etsimään ratkaisuja. Jotain kauheaa tapahtuu, ja haluan että se loppuu.

Minulle oli ihan hirviömäisen vaikea ymmärtää että mistä ihmiset puhuivat, kun he puhuivat siitä kuinka paha juttu voi olla että ihminen yrittää olla "hyvä ihminen". Olin ihan pihalla. Kysyin monta kertaa enkä vain kerta kaikkiaan saanut kiinni siitä, mitä sillä tarkoitettiin. Ihmiset olisivat yhtä hyvin voineet puhua vaikka islantia, en tajunnut mitään. Kysyin selvennystä niin monta kertaa, että siitä tuli kanssaihmisille oikeasti ärsyttävää, ja senkin jälkeen kysyin vielä neljäkymmentä kertaa. Lopulta tajusin, että kyse on "hyvyydestä" jonkinlaisena normiin ja malliin vastaamisena ja pisteiden keräämisenä; siitä kuinka "hyvyys" voi siis oikeastaan olla ihan mitä tahansa, koska normi voi olla ihan mitä tahansa.

Tämän ymmärtäminen vei niin paljon aikaa, koska tuollainen on minulle luontaisesti vierasta. En vain yksinkertaisesti ole koskaan oikein kokenut painetta olla "hyvä ihminen" Jumalan tai valtion tai jonkin epämääräisen ihmisjoukon silmissä. Minulle on ollut itselleni aivan päivänselvää, mikä on oikein, sitä ei ole tarvinnut kysyä muilta. Olen tiennyt sen itse ja päätellyt sen omalla järjellä ja sydämellä. Ala-asteella olin hirveä huligaani, mutta puolustin kiusattuja lapsia järjestelmällisesti. Säännöt itsessään ovat merkityksettömiä, koska sen mikä on tärkeää tietää kuitenkin itse.

Jos hyvyys käsitetään rooliksi, jonka ihminen ottaa ollakseen oikeaoppinen ja hyväksytty kansalainen, hyvyydestä tosiaan tulee monimutkainen käsite. Mutta minun sanakirjassani oikeaoppinen kansalaisuus ja hyvyys ovat ihan eri asioita. Pyrkimys olla oikeaoppinen ei liity hyvyyteen vaan sellaisiin asioihin kuin normaalius tai coolius. Hyvyys on tervettä myötätuntoa, enimmäkseen automaattista, itsestä lähtöisin, helppoa. Sitä että tuntuu pahalta nähdä kun mummoa potkitaan ja tulee tarve auttaa. (Siis mummoa, ei potkimisessa.)

Ärsyttävintä on kun ihmiset tekevät hyvyydestä niin monimutkaisen kysymyksen, että menettävät kosketuksen ihan normaaliin ihmisyyteen. Että näet kun mummoa potkitaan, muttet tee mitään, koska "Moraali on loppujen lopuksi subjektiivista eikä mikään lopulta ole sen enemmän väärin kuin mikään muukaan" / "En minä voi tuomita, kun en minä itsekään ole mikään täydellinen ihminen" / "Filosofi x sanoi y" / "En edes voi tietää onko ketään muita kuin minä todella olemassa" / "No ei se maailmaa pelasta, jos mä autan yhtä akkaa." Lopeta!

Tässä ei ole kyse sinusta ja sinun syvällisistä oivalluksistasi vaan tuosta mummosta joka itkee lätäkössä! Älä monimutkaista yksinkertaista asiaa ja ole kunnolla! Nyt loppuu se angstiteineily heti paikalla!

Yritys olla hyvä ei vaadi minua mitenkään tukahduttamaan itseäni. Sielussani ei tunnu olevan jonkinlaista raivoisaa murhaajaraiskaajahirviötä, jota kaiken aikaa väkinäisesti hillitsen. Olen aika yksitasoinen ja tylsä ihminen.

Ihmiselämällä tuskin on ennalta määrättyä tarkoitusta, mutta jos tarkoituksen haluaa, niin pyrkimys oppia näkemään toisissa itsensä ja olemaan heille hyvä on aika jees. Siinä ei tarvitse olla lainkaan pikkutarkka tai täydellinen, kukaan ei voisi ikinä olla, kunhan jaksaa yrittää. Ja mitä mitättömämmästä asiasta on kyse, sitä sallitumpaa on vaikka ihan viihteen vuoksi olla omien ihanteidensa vastainen.