.

En pysty tähän.

Asia on nyt näin. Olen pahoillani. Luulin että pystyisin tähän, mutta en pysty. Luulin että olisin tarpeeksi vahva, mutta olen heikko, Oskar Blom eikä tästä tule nyt mitään.

Vittu että tätä on vaikea kirjoittaa. Olen kirjoittanut tämän merkinnän varmaan viisi kertaa enkä osaa puhua. Voi vittu, helvetti, en osaa selittää, koska en itsekään ymmärrä. Ihmispsyyke on niin järjetön systeemi. Edeltävä vuorokausi oli elämäni vaikeimpia vuorokausia. Lopulta oli yksinkertaisesti myönnettävä, että olen liian väsynyt. Istuin jalkakäytävän reunalle ja lakkasin kannattelemasta sitä valhetta, että jaksan. En jaksa. Olen liian sairas, ja nyt pitää ajatella.

Ei ole ketään jolle olla vihainen; ei ole mitään voimaa; pitää antaa surun ottaa kiinni. Annan periksi. Olen voinut nyt liian pitkään liian huonosti.

En ole koskaan oikeasti kohdannut menneisyyttäni. En ole uskaltanut katsoa ongelmiani rehellisesti silmiin. Arvelen että jokaisen ihmisen suurin taistelu on ystävystyä demoniensa kanssa. Ensin niihin pitäisi edes tutustua. En voi enää esittää että asiat ovat kunnossa. Mitä pidempään esitän että asiat ovat kunnossa, sitä sietämättömämmäksi käy tunne että te ette tunne minua, koska se fakta että voin helvetin huonosti vaikuttaa jokaiseen hengenvetooni. Voin niin huonosti, etten ole nukkunut pitkään aikaan. Voin niin huonosti, etten pysty kirjoittamaan. Voin niin huonosti, etten pysty edes puhumaan muuten kuin humalassa. Voin niin huonosti, etten ole päästänyt ketään lähelleni. Olen pahoillani. Haluaisin olla hyvä ystävä, mutta voin niin huonosti että olen vain epäselvä ja itsekeskeinen haamu siitä joka voisin olla.

Välitän teistä enemmän kuin annan ymmärtää. En tiennyt että kaltaisianne ihmisiä on olemassa. Arvelin että voisi olla, mutten ollut varma. On ollut uskomatonta nähdä teidät tässä kohtaa tarinoitanne. Alussa. Tunnen teitä kohtaan rakkautta, ja toivoisin että jaksaisin olla koko sydämelläni mukana, mutta en jaksa.

Teillä on tragedianne. Uskon, että monelle teistä on oikea ratkaisu yksinkertaisesti kiitää vaikeiden kysymysten ohitse ja antaa elämän ennemmin tai myöhemmin lingota oikeat vastaukset, mutta minulle se strategia ei näytä tekevän hyvää, olen mennyt aivan rikki, ja nyt pitää pysähtyä.

Mietin tietä jota kuljen. Tiedän ettei se ole ainut tie. Mietin pitäisikö kääntyä johonkin toiseen suuntaan. Ongelma on, että jokaisessa suunnassa näen kipua ja menetystä. Ehkä elämä on sellaista kaikille. Tiedän että moni teistä on samassa tilanteessa. Pitää päättää mistä haluaa pitää kiinni ja minkä on valmis päästämään menemään. En tiedä. Juuri nyt en oikein tiedä mitä tehdä tällä elämällä. Miten tämä tarina pitäisi kirjoittaa. Elämä on vaikeaa. Joka ikinen vaihtoehdoista vaatii rohkeutta jollaista minulla ei nyt ole, ja siksi en tee nyt mitään valintaa vaan astun taaksepäin.

Tarvitsen aikaa ajatella kirkkaasti. Tarvitsen aikaa nukkua. En ole pystynyt kumpaankaan aikoihin, ja siksi on pakko olla jonkin aikaa yksin. Olen ilmeisesti kehittynyt niin introvertiksi, että sosiaalinen kanssakäyminen vie kaiken energian aivoistani, ja tarvitsen sitä energiaa nyt muuhun. Palaan hetkeksi aikaa siihen elämään, jota elin ennen kuin olin tavannut ketään teistä.

Tiedän että tämä kuulostaa tarpeettoman dramaattiselta, mutta kun en vain jaksa, vittu. Olen tullut yhden tien päähän. Nyt pitää pysähtyä ja uskaltaa kävellä takaisinpäin. Pitää ajatella. Pitää nukkua. Pitää ajaa pyörällä ja kirjoittaa kirjaa ja nukkua ja ajatella ja kirjoittaa kirjaa ja löytää totuutta ja löytää rohkeutta ja käydä siskoni kanssa elokuvissa. Nähdään taas sitten kun en ole ihan näin sekaisin. Se voi olla vaikka viikon kuluttua, mutta tarvitsen nyt aikaa.

Pyydän yhtä asiaa. Ole lojaali minulle. Kohtele minua kuten haluaisit minun kohtelevan sinua. Nähdään pian.