Kävin siis aamuyöllä ajelemassa ja juoksentelemassa ympäri pimeää Helsinkiä (taas). Lähdin keskustaan heti kun ensimmäiset bussit lähtivät liikkeelle.
Viiden jälkeen aamulla on vielä aika aavemaista. Seitsemän jälkeen ihmisiä alkaa yleensä hiljalleen olla enemmän liikkeellä. Mun unirytmi on Valvon Yöt Nukun Päivät, enkä käy Töissä Koulussa Missään, joten on hauskaa kun kaikki ympärilläni rämpivät onnettomassa maanantaiaamussa ja minä tanssahtelen ympäriinsä ja aivoni ovat tasapainoltaan perjantai-illassa
Vähän ennen kuin aurinko alkoi värjätä taivasta istuin jossain bussissa ensimmäisellä penkkirivillä ja bussi syöksyi aamuisen keskustan läpi ja kaikki valot ja ihmiset ja äkkinäiset muistikuvat ja kuulokkeissani soiva musiikki tainnuttivat minut jonkinlaiseen universaaliin, pakahduttavaan, raastavaan onneen. Näin jollain ratikkapysäkillä vittuuntuneen näköisen tytön, joka näytti tytöltä josta kirjoitan Microsoft Wordiin, ja melkein oksensin koska olin niin onnellinen
Tähyilin huumattuna ympärilleni ja yhtäkkiä huomasin että jossain taaempana istui n. 12-vuotias lihava poika joka tuijotti minua paheksuvana ja hämmentyneenä. Silloin tajusin, että ehkä mulla on joku syndrooma, jonka ansiosta yksinkertaisesti tunnen elämän voimakkaammin kuin ihmiset keskimäärin. Ikävä sivuoire on että tunnen maailman pahuuden poikkeuksellisen painavana hartioillani. Reagoin pimeyteen ehkä voimakkaammin kuin pitäisi. Mutta lopulta tää on hyvä juttu, koska sen ansiosta saan myös olemassaolon hyvistä ja ihmeellisistä puolista, valosta, enemmän irti kuin normaali-ihmiset.
Luulisin että tämä on jotain joka tekee hyvistä taiteilijoista hyviä taiteilijoita.
Mistä lähtien olen ollut 19 enkä 12? Mitä tarkoittaa olla 19? Onko 19 "aikuinen"? Lol
Olen miettinyt elämän tuntemista joskus samoin. En ole vain koskaan tullut oikein mihinkään lopputulokseen, mutta joskus tuntuu juuri tuolta.
VastaaPoistaVarmaan joku osaisi diagnosoida tämän oikeilla termeillä.
PoistaHämmentävää tuo tuntemisjuttu, mistä se oikein tulee? Miksi välillä oikeasti tuntuu, että toiset ovat herkempiä ympärillä oleville ilmiöille kuin toiset. Miksi toiset pystyvät lukemaan Helsingin sanomia aamiaispöydässä ja paheksumaan "voivoi kun kaikki on nyt huonosti" ja jatkamaan elämäänsä ja miksi mulle tulee siitä niin paska fiilis että menee koko loppupäivä pilalle. Miksi samalla monet ihmiset tuntuvat tietävän sen mitä he tuntevat ja haluavat "olen rakastunut, haluan töitä, nautin tietyntyyppisistä elokuvista ja tykkään shoppailla/pelata jääkiekkoa" Kun itselleni kaikki aktiviteetti on niin epäselvää kun rupean analysoimaan liikaa kaikkien aktiviteettieni herättämien tunteiden hyviä ja huonoja puolia niin henkisellä kuin fyysisellä tasollakin niin ajatukset synnyttävät taas uusia tunteita ja joudun oravanpyörään joka muuttuu kivettyneeksi möykyksi jonnekkin pallean kohdalle ja joka lamauttaa koko kehon täysin, niin ettei pysty tekemään viikkokausiin yhtään mitään... Paitsi tuntemaan itseinhoa, koska on taas ylianalysoinut itseään liikaa...
VastaaPoistaJa en mä oikeasti halua uskoa että kaikki ihmiset eivät ole herkkiä ympäröiville ilmiöille.. Tuntuu vaan siltä että niin monet ovat vain tukahduttaneet itsestään kaiken pohdinnan siitä mitä oikeasti haluaa ja siten muuttuneet koneiksi jotka ovat tietävinään jotakin mutta sisällään tyrehdyttävät itsensä kuka mihinkin (okei myönnän harrastavani tuon tasoista eskapismia usein itsekin) Mutta eikö näille paksunahkaisille eskapisteille tule jonakin päivänä sellainen älyväläys "Mä oon muuten kusessa, helvetin sairas ja masentunut jua mun on PAKKO tehdä mun elämälle jotakin, koska mua vituttaa"
Onko se vain ympäristön aiheuttamaa herkkyyden tukahduttamista vai johtuuko se oikeasti ihmisistä itsestään. Ku oon ollu joskus enemmänkin tekemisissä lasten kanssa ja sielä on tullut ilmi että on oikeasti olemassa myös tyhmiä idiootteja kakaroita, jotka eivät vaan tajua monia asioita ja on fiksuja lapsia jotka ymmärtävät paljon asioita jo nuoresta iästä lähtien. Mutta tuntuu tyhmältä arvioida pikkulapsia, sillä ihminen on silloin vasta kehitysvaiheessa. Ja oon huomannut että ympäristön paine vaikuttaa jo nelivuotiaisiin. Että vaikeaa sanoa että heittääkö nelivuotias idioottikakara hiekkaa vauvan päälle sen takia että se on oikeasti tyhmä ihmisenä vai sen vuoksi että sen kaverit reagoi siihen tavalla joka saa idioottikakaran heittämään hiekkaa.
Tuntuu vaikealta ymmärtää ihmisiä, kun kaikki tuntuu toimivan pelkästään omien traumojensa pohjalta... Jopa pikkulapset. Ja jos ipana on jo tarhaikäisestä tottunut toimimaan tietyllä tavalla ja sitä on hankala muuttaa... Niin mistä voidaan todeta ovatko ihmiset oikeasti tyhmiä vai pelkästään pohjimmiltaan herkkiä mutta omien rajoittuneiden käsitystensä ja pelkoaan vältteleviä tiedostamattoman mielensä orjia.
Ääh kirjoitanpa mä aina ylipitkiä kommentteja...
Hyvä kommentti. Mietin usein samantyyppisiä juttuja.
PoistaJäin miettimään noita idioottikakaroita. Kuinka suurta osaa lapsista arvioisit idioottikakaroiden kaiken kaikkiaan edustavan? Siis prosentuaalisesti? Ovatko he enemmistö vai pieni vähemmistö? Entä mitä asioita tarkoitat sillä että jotkut kakarat eivät tajua monia asioita?
Pystyn siis itsekin samastumaan tohon kokemukseen, mutta oon itse nykyään niin harvoin pikkulasten kanssa tekemisissä että en osaa analysoida tätä syvemmälle.
19 ei oo aikuinen, ei oo eioo ei. en usko aikuisuuteen. tai sit uskon, en tiiä. ehkä aikuisuus on jonkinlainen valaistuminen. et yhtäkkiä tajuaakin kuinka tyhmää on olla nuori ja naiivi.
VastaaPoistamutta niin kauan kuin mä uskon, että on ihan ok olla nuori ja naiivi (ja haluan olla sellainen!) niin en varmaan oo aikuinen.
voisin varmaan julkaista tän kommentin epäanonyymistikin mutten jaksa kirjautua nyt sisään.
"ehkä aikuisuus on jonkinlainen valaistuminen. et yhtäkkiä tajuaakin kuinka tyhmää on olla nuori ja naiivi."
PoistaSiinä tapauksessa aikuisuus kuulostaa joltain pahalta ja myrkylliseltä.
imo kaikki ihmiset tuntee hyvin voimakkaasti, se itse expressing on tabu. jos joku on erittäin onnellinen ja hymyilee riemukkaasti estoitta kävellessään vaik himaansa, muut on ihan et täh vaik niil voi olla ihan yhtä hyvä dag takana
VastaaPoistaEhkä. Mut arvelen että eroja on myös siinä miten voimakkaasti aivot reagoivat maailmaan. Jotkut reagoivat pahoihin asioihin ja hyviin asioihin luonnostaan voimakkaammin kuin toiset. Luultavasti.
PoistaAikuisuus on sitä, että ihminen kykenee itse rakastamaan muita ihmisiä, eikä ole enää vain passiivisesti vanhempiensa rakastettava ja riippuvainen heidän huolenpidostaan, vaan alkaa huolehtia itse muista ihmisistä ja kantamaan heistä vastuuta, kunnioittamaan heidän itseisarvoaan ja olemaan tietoinen muustakin kuin vain omista tarpeistaan, vaan näkee muiden ihmisten tarpeiden olevan ihan yhtä tärkeitä, ellei vieläkin tärkeämpiä.
VastaaPoistaTää on ehkä suurin ero lapsen ja aikuisen välillä, että lapsi ajattelee vain omia täyttymättömiä tarpeitaan ja äitinsä lempeyttä, kun taas aikuinen ihminen kykenee antamaan itse muille lempeyttään. ajattelemaan toistenkin tunteita ja kokemaan myötätuntoa heitä kohtaan, koska hän ymmärtää, että hekin ovat ihan yhtä lailla todellisia, eikä vain hänen itserakkautensa osia, eikä ihminen ole enää vain vastaanottavassa minä minä minä asemassa, jossa hän itkee ja paskoo alleen ja on pyyhittävänä ja hellitävänä.
Lapsen on kasvetta aikuiseksi, että aikuinen voi kasvaa lapseksi niin kuin Sanan täytyy tulla lihaksi, että liha voi tulla Sanaksi.
Jos aikuisuus tarkoittaa tätä, niin sitten aikuisuus on hyvä asia. Itse ainakin pyrin tähän. En tiedä olenko tätä vielä. Jotenkin tuntuu, että on vielä matkaa.
PoistaLue Erich Frommin Rakkauden vaikea taito
VastaaPoistahttp://haku.helmet.fi/iii/encore/record/C__Rb1250832__Serich%20fromm%20rakkauden%20vaikea%20taito__Orightresult__X2;jsessionid=7C7AA9D74DDD969D875524BC94307C4D?lang=fin&suite=cobalt
PoistaPistän harkintaan.
Poista