Väkivallasta

(Tässä taas vähän syvempää ja vakavamielisempää juttua. Jos ahdistuneet käsitykseni maailman tilasta eivät ole tähän mennessä innostaneet, en usko että tämäkään innostaa. Tee sen sijaan jotain kivaa.)

Eilen julkaistiin jälleen uutta materiaalia, jota suomalaiset aktivistit ovat kuvanneet suomalaisilta eläintiloilta. Katsoin niitä videopätkiä eilen ohjelmassa 45 minuuttia. Nyt katson dokumenttia nimeltä The Act of Killing ja se kertoo indonesialaisista miehistä, jotka kiduttivat ja tappoivat 60-luvulla satoja tuhansia ihmisiä sillä verukkeella että nämä olivat "kommunisteja". Vielä nykyään indonesialainen yhteiskunta näyttää hyväksyvän teot ja pitävän tappajia jonkinlaisina sankareina, tai jos ei sankareina niin ainakin sympaattisina velikultina. Hallitus on heidän puolellaan. Tappajia pidetään tarpeellisina "vapaina miehinä" ja julmuutta ja sadismia välttämättömänä osana yhteiskuntaa.

Dokumentin katsomisesta tulee pakokauhu. Tappajat ja ihmiset tappajien ympärillä näyttävät sinänsä olevan täysin tietoisia väkivallan vääryydestä, mutta perustelevat väkivaltaa käsittämättömillä, lapsellisilla tekosyillä ja yltyvät suorastaan juhlimaan sitä, luultavasti siksi että tämä tekee oman itsen kanssa elämisestä helpompaa.

Miksi tämän katsominen on niin pakokauhuista? Siksi että tässä on niin paljon tuttua. En pysty näkemään merkittävää eroa suomalaisten ja indonesialaisten välillä. Yhteiskuntien välinen ero on vain se, että käsite ihmisoikeuksista on täällä keksitty. Se on jo iso ja historiallisesti mullistava ponnistus, mutta moraalisessa kehityksessä vasta alkua. Olemme ymmärtäneet kärsimyksen merkityksen vasta niiden kohdalla, jotka näyttävät meiltä. Ihmisoikeudet olivat ensimmäinen iso askel, nyt pitäisi jatkaa kävelemistä.

Suomalainen katsoja kykenee myöntämään indonesialaisten vääryyksien kauheuden, koska ei itse ole niiden kanssa missään tekemisissä. Mutta jos hänen silmiensä eteen nostetaan sellaisia asioita kuin kotimainen lihateollisuus, hän muuttuu usein aivan samanlaiseksi irrationaaliseksi hölisijäksi kuin indonesialaiset. Länsimaiset ihmiset internetin keskustelupalstoilla perustelevat meidän rikoksiamme aivan samalla sielun pimeydellä.

Muistan lukeneeni Arman Alizadin haastattelun, jossa hän sanoi käytännössä että eläimiä pitääkin kohdella huonosti siksi että hänen synnyinmaassaan tapahtui ihmisoikeusrikkomuksia. Se on paitsi loogisesti absurdia, myös moraalisesti sietämättömän pimeää. Kaikilla kehittyneillä selkärankaisilla eläimillä kivun, pelon, ahdistuksen ja kauhun tuntemukset ovat biologisesti jokseenkin samanlaisia. Sian kokemusmaailma muistuttaa monessa mielessä olennaisesti pienen ihmislapsen kokemusmaailmaa. Arman Alizad osaa puhua ihmisoikeuksista, koska koko muukin yhteiskunta puhuu niistä, mutta niitä, joille arvoa ei vielä ole annettu, hän on valmis sortamaan koska koko muukin yhteiskunta tekee niin.

Ne, jotka tekevät väkivaltaa, ja ne, jotka kieltäytyvät puuttumasta väkivaltaan, perustelevat toimintaansa lähes poikkeuksetta sillä että väkivalta on osa ihmisyyttä. Tällaisia me vain olemme, se on luonnollista, ei voi mitään. Tämä ei kuitenkaan ole totuus. Ihminen on menestynyt lajina nimenomaan solidaarisen, lempeän ja vahvasti myötätuntoisen perusluonteensa ansiosta. Ihmiset ovat eläneet tiiviissä yhteisöissä, joissa toista on aina autettu, ruoka jaettu ja kärsivää lohdutettu. Nykymuotoinen yhteiskunta on meille sikäli luonnoton elinympäristö, että täällä on tapana kuvitella ihmisen perusluonteeltaan olevan "kapitalistisen itsekäs". Ihmisen kehityshistorian perusteella tämä ei todellakaan pidä vittuakaan paikkaansa.

Luonnonvaraiset ihmiset tarvitsivat myös pimeän puolen. Myötätunto oli kyettävä painamaan pois päältä metsästettäessä tai muita heimoja vastaan taistellessa. Nimenomaan tässä kehittyi ihmisen kyky hetkellisesti päättää, että jokin yksilö tai ryhmä ei tunne mitään. Jotta solidaarisen, lempeän ja myötätuntoisen perusluonteen saattoi hetkeksi kääntää pois häiritsemästä ja iskeä keihään vieraan lapsen läpi, oli uhrista kyettävä psykologisesti tekemään objekti jonka tuntemuksia ei ole syytä myötäelää.

Tässä tulee se iso ero: luonnonvaraisissa yhteisöissä tällaiset off-käännöt olivat vain väliaikaisia. Kun saalista oli saatu tai vihollinen päihitetty, voitiin pyytää anteeksi jumalilta ja siirtyä takaisin lempeään elämään ystävällisenä, perhekeskeisenä kädellisenä. Nykymuotoisissa, jättikokoisissa yhteiskunnissa tapahtuu helposti sellaisia vääristymiä, että pilkkopimeä off-tila ei ainoastaan käväise ihmisessä, vaan voi juuttua pysyväksi, hallitsevaksi yhteiskunnalliseksi järjestykseksi. Kapitalismin periaatteilla toimiva tehoeläinteollisuus ja tavallisten ihmisten suhde siihen, tai indonesialainen kansanmurha ja murhaajia sankareina juhliva kansa ovat tästä ahdistavia esimerkkejä.

Olen aikaisemmin nähnyt monta dokumenttia eläinteollisuudesta, ja vielä yksi yhteneväisyys jonka panin merkille: sekä indonesialainen joukkomurhaaja että modernin teurastamon työntekijä kertovat näkevänsä painajaisia, joissa uhri tulee heidän luokseen.

Ihminen ei ole paha.