Kävin siis aamuyöllä ajelemassa ja juoksentelemassa ympäri pimeää Helsinkiä (taas). Lähdin keskustaan heti kun ensimmäiset bussit lähtivät liikkeelle.
Viiden jälkeen aamulla on vielä aika aavemaista. Seitsemän jälkeen ihmisiä alkaa yleensä hiljalleen olla enemmän liikkeellä. Mun unirytmi on Valvon Yöt Nukun Päivät, enkä käy Töissä Koulussa Missään, joten on hauskaa kun kaikki ympärilläni rämpivät onnettomassa maanantaiaamussa ja minä tanssahtelen ympäriinsä ja aivoni ovat tasapainoltaan perjantai-illassa
Vähän ennen kuin aurinko alkoi värjätä taivasta istuin jossain bussissa ensimmäisellä penkkirivillä ja bussi syöksyi aamuisen keskustan läpi ja kaikki valot ja ihmiset ja äkkinäiset muistikuvat ja kuulokkeissani soiva musiikki tainnuttivat minut jonkinlaiseen universaaliin, pakahduttavaan, raastavaan onneen. Näin jollain ratikkapysäkillä vittuuntuneen näköisen tytön, joka näytti tytöltä josta kirjoitan Microsoft Wordiin, ja melkein oksensin koska olin niin onnellinen
Tähyilin huumattuna ympärilleni ja yhtäkkiä huomasin että jossain taaempana istui n. 12-vuotias lihava poika joka tuijotti minua paheksuvana ja hämmentyneenä. Silloin tajusin, että ehkä mulla on joku syndrooma, jonka ansiosta yksinkertaisesti tunnen elämän voimakkaammin kuin ihmiset keskimäärin. Ikävä sivuoire on että tunnen maailman pahuuden poikkeuksellisen painavana hartioillani. Reagoin pimeyteen ehkä voimakkaammin kuin pitäisi. Mutta lopulta tää on hyvä juttu, koska sen ansiosta saan myös olemassaolon hyvistä ja ihmeellisistä puolista, valosta, enemmän irti kuin normaali-ihmiset.
Luulisin että tämä on jotain joka tekee hyvistä taiteilijoista hyviä taiteilijoita.
Mistä lähtien olen ollut 19 enkä 12? Mitä tarkoittaa olla 19? Onko 19 "aikuinen"? Lol
