Kengännauhojen solmiminen

Olen epämääräisen vihainen ja on asioita joista olen halunnut kirjoittaa jo pidemmän aikaa, joten siksi vielä aiheesta lapset ja 12-vuotiasta serkkutytöstäni, joka leikkii niin kuin pitäisikin:

Vihaan, aivan todella vihaan sitä että murrosiän kynnyksellä ihmisten on yhtäkkiä menetettävä kaikki se vilpittömyys, suoruus, myötätunto ja aitous joka kuuluu lapsuuteen ja muututtava saatanallisiksi sarvipäisiksi pikkuteineiksi, jotka kiusaavat kaikkia ja kaikkea internetissä ja maailmassa eivätkä ajattele mitään muuta kuin omaa sosiaalista asemaansa muiden nuorten apinoiden seassa.

Vihaan, aivan vitusti vihaan sitä että niin monet tyttölapset oppivat ennemmin tai myöhemmin lapsuutensa aikana että heidän ei kuulu olla villejä ja kykeneviä ja aktiivisia. Se on paskaa. Sen näkee vaikka leikkikentällä: ei ole mitään fyysistä estettä miksei 8-vuotias tyttö voisi tehdä samaa juttua kuin 8-vuotias poika, mutta silti poika tekee sen rohkeasti ja itsevarmasti ja kaikki hurraavat ja sitten tyttö kokeilee samaa anteeksipyytävän näköisenä ja ennen kuin on ehtinyt kunnolla edes yrittää pudottautuu telineestä ja kävelee sivummalle ja sanoo "emmä osaa". Sama näkyy aikuisten maailmassa: on liian paljon miehiä, jotka ilmaisevat näkökantansa äänekkäästi ja vuorenvarmasti vaikka eivät todellisuudessa tiedä asiasta yhtään mitään ja olettavat että heidän äänensä on aina SAATAVA KUULUVIIN, ja vastaavasti on liian paljon naisia, jotka tajuavat asiat erinomaisesti mutta pysyttelevät hiljaa ja mielipiteensä ilmaistessaankin pyytelevät anteeksi koska olettavat että heidän ajatuksensa EIVÄT OLE TÄRKEITÄ.

Miksi tämä ero? Kyse voisi olla biologiasta, joskus kyse on biologiasta, mutta tässä tapauksessa ihan helvetisti voi laittaa kulttuurin nimiin. Oli valaisevaa lukea tutkimuksista, jotka oli tehty kai ruotsalaisissa lastentarhoissa (ja muualla). Ne osoittivat selviä eroja tyttöjen ja poikien kohtelussa: poikia kehutaan siitä mitä he aktiivisesti tekevät ja tyttöjä siitä mitä he passiivisesti ovat. Poikia kehutaan siitä että osaatpa sä hienosti heitellä koreja ja tyttöjä siitä että onpa sulla nätisti hiukset tänään. Tyttöjen odotetaan lauhkeasti auttelevan tarhan henkilökuntaa ja solmivan itse kengännauhansa, siinä missä poikia kohdellaan kuin jonkinlaisia hurrikaaneja, jotka vain etenevät vailla harkintaa ja joiden kengännauhat muiden on solmittava jotta he pääsevät juoksentelemaan ja toimimaan. Tämä on ongelma.

Mielestäni tyttöjä ei pitäisi kohdella näin. Poikia ei pitäisi kohdella näin. Pitäisi kasvattaa ihmisiä, jotka paitsi osaavat rohkeasti ilmaista näkökantansa ja TOIMIA myös kantaa vastuun toisista ja KUUNNELLA. Kaikille lapsille lastentarhan pihalla pitäisi antaa samat mahdollisuudet. Sitten voitaisiin pysähtyä ja katsoa kuinka paljon on biologiaa ja kuinka paljon vain meidän suuri vitun raivostuttava virheemme. Tunnen epätoivon väristyksiä aina kun näen 2-v. pikkutyttöjä jotka vanhemmat ovat pukeneet vaaleanpunaisiin epäkäytännöllisiin vaatteisiin koska ovat jo valmiiksi päättäneet että tässä on meidän pikku prinsessa, hän rakastaa meikkejä ja laittautumista

Rakastan 12-vuotiasta serkkutyttöäni siksi että hän on aito, hengittävä, elävä lapsi ja temppuilee kiipeilytelineillä täynnä taitoa ja järkähtämätöntä itseluottamusta.

(Onneksi nämä mainitsemani erotkin ovat vain keskimääräisyyksiä. Suurin osa ihmisistä on paitsi toimijoita myös kuuntelijoita. Mutta ero keskiarvoissakin on usein ongelma.)