Katsoin dokumentin. Se käsitteli rangaistusta, jota yhdysvaltalainen oikeusjärjestelmä käyttää tälläkin hetkellä 80 000 vankiin mutta joka on luokiteltu kidutukseksi suuressa osassa maailmaa. Jotkut huonosti käyttäytyneet vangit suljetaan vuosikausiksi pieniin eristysselleihin, joissa he joutuvat viettämään 23 tuntia vuorokaudessa. (Jäljelle jäävän tunnin he viettävät yksin suihku- tai voimisteluhuoneessa.) Kaikki luonnollinen ihmiskontakti ja kaikki inhimilliset psyykkiset tarpeet on suljettu pois. Käytännössä turkistarhausta ihmisillä. Yleensä vangit joutuvat viettämään kopperossaan muutaman vuoden, mutta pahimmissa tapauksissa vanki saattaa joutua kävelemään sellissä edestakaisin vuosikymmeniä. Vangit saavat vähitellen pieniä "elämänlaatua parantavia" etuuksia, mutta jokainen virhe, kuten ruumiintarkastuksesta kieltäytyminen, johtaa lähtöruutuun putoamiseen, etuuksien katoamiseen ja rangaistuksen pitenemiseen. Mies, joka oli alunperin tuomittu vankeuteen 12 vuodeksi varastettujen laitteiden myymisestä tms., teki eristyksessä vuosien mittaan sen verran monta virhettä että tuomio nostettiin lopulta 96 vuoteen.
Kiinnostavinta tässä on eristyksen vaikutus psyykeen. Eristyssellikäytännöstä päättävät ihmiset väittävät koulivansa vangeista parempia ja tottelevaisempia ihmisiä. Käytännössä ei kuitenkaan ole mikään ihme että vangit erehtyvät käyttäytymään eristyksessä huonosti: yksinäisyyteen pakotetut ihmiset tulevat lähes poikkeuksetta hulluiksi. Heistä tulee impulsiivisia, ahdistuneita, vihaisia, väkivaltaisia, vainoharhaisia, itsekseen höpiseviä ja kyvyttömiä normaaliin kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa. Yksinäisyys vaikuttaa aivoissa samaan alueeseen kuin kipu.
En ole koskaan elänyt eristyssellissä, mutta mulla on vuosien kokemusta siitä kun sosiaalinen ympäristö päättää ettet ole olemassa. Ympärillesi tavallaan muodostuu jonkinlainen näkymätön kupla. Jos et ensin löydä paikkaasi sosiaalisessa ympäristössä kuten esim. yläasteella, tilanne voi nopeasti kehittyä siihen että muiden ihmisten on sopimatonta olla sinuun missään kontaktissa ja sinun ei oleteta ilmaisevan olemassaoloasi millään tavalla. Et puhu kenellekään eikä kukaan puhu sinulle. Kukaan ei edes katso suuntaasi. Jos joku katsoo sinuun, hän katsoo lävitsesi. Olet sosiaalisessa eristyskuplassa.
Ne 3 vuotta olivat outo ja kammottava kokemus. 11-vuotiaana en olisi voinut kuvitellakaan että jotain sellaista voisi ylipäätään tapahtua. Ala-asteella olin luokan kingi, mutta vähän ennen 6. luokan loppua aloin ajatella kuolemaa ja tyhjyyttä ja sellaisia juttuja, joten 7. luokan alussa olin vähän outo ja säikähtänyt ja niinpä pääsi kehittymään tilanne, jossa minun olemassaoloni lakkasi olemasta voimassa. Tunsin itseni henkisesti ja fyysisesti sairaaksi aina kun jouduin niihin luokkahuoneisiin. (Jostain syystä mulla on kuitenkin oudon lämpimiä muistoja niistä vuosista. Muistelen koko ajan kaihoisasti sitä kuinka ajelin iltaisin koulun jälkeen joukkoliikennevälineillä ympäri kaupunkia tai kirjoitin kevätöisin ensimmäistä kirjaani ja odotin tulevaisuutta.)
Traaginen juttu on, että ne 3 vuotta sosiaalisessa näkymättömyydessä todennäköisesti vaikuttivat aivotoimintaani lopullisesti. En usko, että olisin nyt sama ihminen jos mulla olisi ollut yläasteella kavereita. Luin joskus jostain, että sosiaalinen eristyneisyys nimenomaan ikävaiheessa 12-18 tekee ihmisestä sosiaalisesti riippumattoman, taipuvaisen näkemään sosiaalisen ympäristön epäkohdat ja irrationaalisuudet ja kapinoimaan niitä vastaan. Joskus vihamielisesti. Enkö mä juuri sitä tee koko ajan? Eikö se ole yhdistävä tekijä suurimmassa osassa horinoitani? Hyvä puoli on että saatan auttaa yhteiskuntaa parempaan suuntaan ja ehkä luoda palavaa taidetta. Huono puoli on etten välttämättä koskaan opi toimimaan sosiaalisesti niin kuin terveen ihmisen kuuluisi. Yläasteella kuvittelin, että lukiossa hankkisin itselleni kelvollisen sosiaalisen aseman; lukiossa kelvollisen sosiaalisen aseman hankittuani väsyin ja vittuunnuin siihen heti, aloin lähes vainoharhaisesti inhota ihmisiä ympärilläni ja häivyin kuvioista.
Avoin, luonteva keskustelu kasvotusten ikäiseni ihmisen kanssa on jotain, mitä olen kokenut viimeksi 12-13-vuotiaana. En tiedä, miten vaikkapa 19-vuotiaiden ihmisten sosiaalinen vuorovaikutus toimii käytännössä. Mulla ei ole aavistustakaan tällaisista itsestään selvistä asioista. En osaa kuvitella itseäni tekemään mitään tuollaista. Olen vammainen. Jossain vaiheessa pitää uskaltautua maailmaan ja alkaa opetella (en todellakaan aio elää koko elämääni laatikossa), mutta toistaiseksi ajattelin istuskella tässä huoneessa avoimen ikkunan vieressä ja kirjoitella tulevaisuuttani todelliseksi.
Häivyn nyt vähäksi aikaa. Pitää keskittyä oikeiden juttujen kirjoittamiseen. Kun palaan, niin sitten varmaan viimeinkin hoidan velvollisuuksia kuten tekstiotteiden postaaminen tänne, mutta nyt pitää vaan maata laiturilla ja kirjoittaa hulluista alastomista tytöistä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano mulle jotain tai kuolen