Se jota et voi voittaa

Toi bassojuttu on hyvä syy kuunnella tätä.
 
Avasin telkkarin 10 sekunniksi ja siellä Philip Roth sanoi että jokainen ihminen löytää lopulta oman "Nemesiksensä". Vihollisen jota ei voi voittaa.

Ehkä se on totta. En osaa sanoa mikä "Nemesikseni" olisi. Kenet tai minkä ensinnäkin lasken vihollisekseni? Yleensä suunnilleen kaikki ja kaiken. Uskon kuitenkin, että mikäli onnistun voittamaan vihollisistani suurimmat, suhteeni kaikkeen muuhun voi muuttua. Maailmassa jossa suurimmat viholliseni ovat kuolleet voin ehkä elää ja hengittää ja iloita niistä pienemmistä vittumaisuuksista jotka nyt tuhoavat minua.

Uskon voittavani lopussa. Uskon voittavani suurimmat viholliseni. Esimerkiksi eläinteollisuus ei tule olemaan täällä ikuisesti. Se katoaisi siinäkin tapauksessa että minä päättäisin asettua mukavaan asentoon ja olla tappelematta vastaan. Teoriassa voisin vain nojailla seinää vasten ja katsella lihateollisuuden putoavan polvilleen eteeni ja hitaasti kuolevan. Tämä vihollinen kuolee jopa ilman minua. Labraliha keksittiin äsken. Viikko sitten luin MTV3:n nettisivuilta uutisen, jonka mukaan "kasvissyönti yleistyy: joissain lukioissa jo puolet opiskelijoista kasvissyöjiä". (Mitä???? MITÄ????)

Sellaisia asioita kuin kuolema en tule voittamaan, mutta kuolema ei olekaan ollut viholliseni pitkään aikaan. On tärkeää kuolla.

Ihmisluonnon sisäänrakennettua typeryyttä ja pelkuruutta ja alhaisuutta ja kuvottavuutta ja epä-älykkyyttä tuskin tulen koskaan sinänsä voittamaan (vaikka voinkin tehdä jotain sen seurauksille). Ehkä se on mun Nemesis. Mutta oikeastaan: mitä vittua minä olisin ilman sataa miljoonaa idioottia ympärilläni? Mitä me olisimme? Emmekö me saa arvomme, voimamme ja tulemme nimenomaan siitä että emme ole niin kuin idiootit ympärillämme? Eikö kaikki palo ja tarkoitus ja hauska nouse juuri siitä? Että voimme juosta heidän välistään keskeltä katua ja näyttää rumilta ja oudoilta ja vihaisilta ja olla välittämättä vittuakaan siitä että he tuijottavat?


Silti vierauden tunnetta on vaikea kestää. Kävelin tänään tuntitolkulla sinne tänne pitkin Helsingin keskustaa ja kaikki oli väsyttävää ja vituttavaa ja keuhkoissa tuntui vain niin kolkolta, vihaiselta ja vieraalta. En pysty samastumaan ihmisiin ympärilläni. He ovat erilaisia. Voi tietysti ajatella että vika on minussa, mutta kaikki rationaalinen järkeni sanoo että vika on heissä.

Esimerkiksi:

Miksi, MIKSI joidenkin lasten on PAKKO juosta uhkaavasti lintuja kohti kun näkevät niitä kadulla? Mitä he saavat siitä? Mikä heitä vaivaa? Tänäänkin ratikkapysäkillä katselin pikkupojan ja pikkutytön säikäyttelevän puluja ja melkein hyppivän niiden päälle ontot ahnaat pedon tuijotukset silmissään. Tuijotin heitä ilmeisesti aika uhkaavasti, koska kohta pikkutyttö veti pikkupojan paidanselkämyksestä pois ja kuiskasi hermostuneena "Ei enää".
No, jäi päivästä sentään jotain mistä olla ylpeä. Sain 6-vuotiaan tytön pelkäämään.

Miksi, MIKSI ratikassa on ihmisiä jotka räpläävät koko ajan jotain älytöntä älykännykkää ja kuuntelevat häiritsevän kovaa sielutonta nakuttavaa tsäkätsäkä-onthedancefloor-jumputusmusiikkia kuulokkeistaan niin että kaikkien ympärilläkin on kuunneltava sitä? Ei mua häiritse se että musiikki kuuluu ulkopuolelle. Jos se olisi hyvää musiikkia, sammuttaisin mielelläni oman iPodini ja kuuntelisin. Mutta kun se musiikki on todella kamalaa, merkityksetöntä ja ankeaa. Eivätkä he koskaan edes vilkaise ikkunasta ulos. Miten sitä voi edes kutsua olemassaoloksi?

On tärkeää että musiikilla ja ihmisillä on sielu. Mutta olen niin vitun nirso, että sinänsä sielukkaatkin asiat voivat helposti mennä pilalle. Esim. Kari Tapiirissa ei sinänsä pitäisi olla mitään vikaa, mutta silti Kari Tapiiri ärsyttää minua, koska Kari Tapiirin musiikkia kuvaillaan "söpöksi" (blörgh) ja hän laulaa kappaleessaan että "Ratsastaa joku vitun heeevonen, ei ketään enää kiinnostaa länkkärit". (Miten helvetissä HEVONEN voi ratsastaa?)

Ja silloinkin kun näen kiinnostavia, kiehtovia, kipinöiviä ihmisiä, tulen vain entistä vihaisemmaksi ja epätoivoisemmaksi koska tiedän että he ovat miljoonien valovuosien päässä. Tänään kaupan kassalla työskenteli kauniin ja älykkään oloinen tyttö, mutten sanonut hänelle mitään (esim. "moi" tai "kiitos"), koska en jaksa alkaa leikkiä että hänellä voisi olla jotain tekemistä kanssani. Toimin yleensä ostotilanteissa näin. Toivottavasti myyjät eivät loukkaannu. Toivon yleensä että he luulevat että olen esim. kuuro, jolloin käytökseni olisi ymmärrettävää.

Tulin myös astuneeksi vanhan lukioni ovista sisään (taas). Kävelin koulun ohi ja ovi oli auki joten menin sisään. Siellä oli vanhempainilta uusien opiskelijoiden vanhemmille. Menin sisään ja kuljeskelin uhkaavasti kädet selkäni takana ympäriinsä ja ajattelin että jahas, taas uusi sukupolvi meitä, jotka odottivat tältä paikalta jotain mutta löytävätkin itsensä pinnallisten idioottien keskeltä. Ja nyt ne, joiden kanssa minä kävin hetken aikaa sitä koulua, ovat melkein kaikki lähteneet ja aloittelevat nyt hurjaa nuorten aikuisten elämää tai jotain. Vaikka he eivät ansaitse sitä. Teki taas mieli kirjoittaa seinät täyteen varoituksia: TÄMÄ PAIKKA ON PERSEESTÄ. LÄHDE POIS ENNEN KUIN PETTYMYS TUHOAA SINUT. Olisin kyllä halunnut juhlia penkkareita. En sitten koskaan saanut penkkareita, vaikka rekan lavalla matkustaminen oli ehkä suurin syy miksi ylipäätään vaivauduin lukioon.

Vielä jonain päivänä matkustan rekan lavalla ja heitän karkkia kaduille. Saattepa nähdä. Vielä jonain päivänä. Mutta sinä päivänä ihmiset ympärilläni eivät ole ihmisiä joita vihaan, vaan ihmisiä joiden takia kannattaa olla hengissä.

Toissayönä kun olin sanonut äidilleni hyvää yötä ja olin matkalla omaan huoneeseeni, pysähdyin hetkeksi eteiseen suljettuani oven takanani. Nojauduin oveen ja hengitin hetken pimeää huonetta ja postiluukusta höyryävää yöilmaa.

Ja yhtäkkiä mut täytti kokonaisvaltainen tunne että kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin. Ja tulevaisuus on kaunis.