Perfect!

Äiti sanoi etten voi enää leikata hiuksiani kynsisaksilla ja käski mennä parturiin. Menin sitten parturiin ensimmäistä kertaa sataantuhanteen vuoteen ja pyysin vittuuntunutta 36-vuotiasta naista leikkaamaan minulle hiukset jotka hyväksyttäisiin armeijassa (en näillä sanoilla).

Vähän myöhemmin kävelin Helsingin katuja ja Aleksanterinkadulla kohtasin jotain huumaavaa: kaksi lävistetyn hipin näköistä nuorta naista seisoi kadulla kahden nukkuvan koiran kanssa ja toinen heistä uitti kahteen keppiin sidottuja langanpätkiä kipossa joka oli täynnä jonkinlaista saippuavettä. Kun lävistetty hippityttö nosti keppeihin sidotut langat ylös ja veti niitä hitaasti kauemmas toisistaan, tuuli puhalsi lankojen välistä ja Aleksanterinkadun ilmaan ilmestyi VALTAVIA sateenkaarenväreissä hehkuvia SAIPPUAKUPLIA, jotka lähtivät leijumaan katua eteenpäin ennen kuin poksahtivat hiljaa pois.

Pysähdyin ja jäin katselemaan kuplia pitkäksi aikaa vanhan hymyilevän ukkelin kanssa. Monet niistä kuplista olivat oikeasti ison koiran kokoisia. Annoin lävistetyille hippitytöille 5 euroa. Lopulta astuin lähemmäs ja kysyin saisinko kokeilla. Ruskettunut rastapäinen hippityttö sanoi innostuneena että kyllä. Hän puhui englantia ehkä saksalaisella korostuksella.

Tartuin keppeihin, uitin lankoja saippuavedessä ja nostin ne sitten ylös. Pari ensimmäistä yritystä epäonnistuivat ja nostin saippuavedestä epämääräisiä märkiä lankamöykkyjä. Hippityttö kuitenkin kannusti minua yrittämään uudestaan ja lopulta tajusin miten homma toimi. Nostin saippuavedestä hitaasti suoria lankoja, vedin ne irti toisistaan ja Aleksanterinkadun rakennusten väliin ilmestyi upeita saippuakuplajättiläisiä. Paikalle pysähtyneet lapset huusivat hämmästyksestä. "Perfect!" hippityttö sanoi ja selitti sitten hymystä hehkuen käsiään huitoen miten täydellinen viimeinen yritykseni oli. Se kyllä oli aika täydellinen. Saippuakuplani eli pidempään kuin muut. Ennen kuin jatkoin matkaa sanoin lävistetyille hippitytöille että pidin heidän nukkuvista koiristaan.

Kuvan henkilö ei liity tapaukseen. Ehkä voisin tehdä tästä ammatin? Kirjoittaisin kirjoja ja kiertäisin ympäri maailmaa ja uittaisin naruja saippuavedessä ja saisin lapset sanomaan woo? Ehkä. Ehkä. Ehkä. Oikeasti.

Jatkoin matkaa ja menin sisään jonkin ravintolan ovista. Tarjoilija alkoi puhua mulle englantia, joten annoin hänen kuvitella että olin turisti ja keikuin tuolillani ja tilasin pastaa saksalaisella aksentilla.

Se oli hyvä päivä.

En koskaan lakkaa näkemästä unia ranskanopettajastani. Taas näin unta jossa jouduin osallistumaan ranskankokeeseen ja salaamaan opettajaltani etten ole opiskellut ranskaa enää moneen vuoteen. Suhteeni siihen opettajaan ja niihin oppitunteihin on jättänyt muhun oudon jäljen, jota en täysin ymmärrä ja josta tuskin koskaan pääsen täysin eroon.