Olen pahoillani kaikesta

 

Matkustin äsken varhaisessa aamuyössä bussilla 43, istuin takapenkillä kädet kierrettyinä edessä olevan penkinselkämyksen ympärille ja kasvojeni vieressä oli raollaan ikkuna, josta naamalleni syöksyi yö ja kesä ja kaipaus ja rakkaus ja tuleva elämä ja kaupungin ääni ja grillikioskien haju, ja kaikki välähdykset joita näin ikkunan ulkopuolella, vittu että mä rakastin niitä kaikkia, hetken aikaa näin itseni kiipeämässä King Kongina Kallion kirkon tornia, hetken aikaa näin itseni osana vanhojen spurgujen jengiä katujen varjoissa, ja sitten vähän mun eteen istui neljä ehkä pari vuotta mua vanhempaa ihmistä, he olivat hyvällä hiprakkaisella tuulella ja puhuivat tylsistä asioista, niin että multa meinasi mennä tunnelma pilalle. He kuitenkin lopulta hyvästelivät toisensa niin vilpittömän lempeästi että lakkasin vihaamasta heitä.

Vihaan nuoria tavallisia tylsiä onnellisia ihmisiä, koska en ymmärrä heitä. Ja koska en ymmärrä heitä, pelkään heitä. Nuorten tavallisten tylsien onnellisten ihmisten läsnäolo saa sydämeni takomaan oudosta pakokauhusta. Ja koska pelkään heitä, vihaan heitä. Se on vamma. Mä oon ihan vammanen

Musta on tulossa sellainen kuin kahdesta ystävästä(?), jotka tunsin 15-vuotiaana. He asuivat kaukana mutta tunsimme toisemme internetissä, ja aina silloin tällöin päätimme järjestää jonkin tapaamisen. Toinen näistä ihmisistä oli Luna Lovekiva -tyyppinen tyttö ja toinen oli poika, jonka ainoana päämääränä elämässä oli saada hautautua loppuelämäkseen neljän seinän sisään ja istua tietokoneen edessä. Olimme kaikki omilla tavoillamme puolihulluja mutta jokainen meistä oli keskimääräisen älykkyystason yläpuolella, ja musta tuntuu että jollain tasolla me vihattiin toisiamme. Emme päästäneet toisistamme irti, koska emme voineet, koska meillä ei ollut mitään muuta

Paskamaisinta tässä kuviossa oli se, että meidän tapaamiset oli useimmiten perseestä. Kohtelimme toisiamme monella tavalla huonosti. Minä tein ja sanoin heille sellaisia asioita, joita kadun nykyään kipeästi (toivoisin vain ihan helvetisti että löytäisin keinon selittää ja pyytää anteeksi), mutta osasin sentään tulla tapaamisiin paikalle ja yrittää kommunikoida.

Kolmikon muut kaksi tyyppiä olivat tuskallisen epäluotettavia konkreettisessa mielessä. Syrjäytymistä suunnitteleva poika oli siitä tuskastuttava, että hän ei itse tajunnut kuinka kiehtova, älykäs, ainutlaatuineen ja mahtava tyyppi oli, vaan kuvitteli olevansa jotain täysin arvotonta rumaa saastaa, ja siksi häntä sai aina maanitella loputtomasti astumaan esiin luolastaan. Jos meidän piti tavata, hän saattoi peruuttaa jutun viime hetkellä, ja jos hän epätoivoisten aneluiden jälkeen tuli paikalle, hän ei puhunut mitään. (Minäkään en yleensä puhunut mitään, mutta sentään yritin urahdella jotain.)

Luna Lovekiva puolestaan oli häiriintynyt tavalla, joka oli viehättävää vain toisinaan. Hän oli kivuliaan rehellinen ja mielipuolisen spontaani, mutta ennen kaikkea hän oli AILAHTELEVA. Koskaan ei saatana (eikä kukaan muukaan) voinut tietää, miten hän käyttäytyisi kun tapaisimme. Kerran matkustin monta tuntia junalla tavatakseni nämä ystäväni(?), ja sitten kun tapasin heidät, päädyimme vain istumaan tuntikausia juna-aseman pöydän ääressä sanomatta mitään. Syrjäytymistä suunnittelevan pojan puhumattomuus oli ymmärrettävää, mutta Luna Lovekiva olisi ihan hyvin voinut puhua. Mä yritin keksiä siinä jotain sanottavaa, mutta en saanut mitään vastausta, Luna Lovekiva vaan istui äänettömänä, katsoi muualle ja hymyili vittumaista, salamyhkäistä hymyä.

Jne. jne. jne.

Nyt musta on tulossa samanlainen antisosiaalinen huonosti käyttäytyvä ääliö.

Olen pahoillani.

Tämä on perseestä. Tiettyjen yhteiskunnallisten vallankumousten ohella en halua MITÄÄN niin paljon kuin kohdata kiinnostavia ihmisiä, joiden seurassa voisin hengittää ja elää ja puhua tähtitaivaasta ja sukupuolielimistä ja rakkaudesta ja vallankumouksesta ja elämästä ja kuolemasta ja taivaasta ja muista oikeista asioista. Ennen kuin aloin kirjoittaa tätä blogia elin sellaisessa luulossa, ettei aidosti kiinnostavia, hyviä, kauniita sieluja ole enää olemassa. Että se laji on yksinkertaisesti kuollut sukupuuttoon. Mutta jostain syystä, en tiedä miten, tämä blogi on päätynyt todistamaan minulle, että olin väärässä.

Mutta asiat ovat paljon monimutkaisempia. Uskon, että Morrisseynkin oli vietettävä iso osa teini-iästään sulkeutuneena yhteen ainoaan huoneeseen ja kaivettava nenäänsä ja masturboitava ja suunniteltava omaa pop-tähteyttään; uskon, että Morrissey tarvitsi sitä. Morrisseyllä oli omat syynsä, minulla omani. Asiat ovat monimutkaisia, mutta voin vakuuttaa, että syyni tähän pelleilyyn ovat todellisia ja luullakseni tärkeitä. Tämä ei ole oma vikani. Tämä on Jumalan ja Saatanan ja kaikkien muiden paitsi minun vikani. (Ehkä vähän myös mun.) Olen vähän niin kuin ihminen, joka on kävellyt alasti väärään tilanteeseen ja karjuu että EI! EI!! ÄLKÄÄ KATSOKO MINUA! EN HALUA ETTÄ NÄETTE MINUA TÄLLAISENA

Suunnitelmiini liittyy yksityiskohtia, joita en ole täällä tai juuri missään muuallakaan paljastanut. Mulla on salaisia aikeita. Asiat on tehtävä oikeassa järjestyksessä. Ne vain on. Samalla vihaan tätä. Haluaisin jo alkaa olla olemassa, mutta en VOI. Se on PERSEESTÄ mutta VÄLTTÄMÄTÖNTÄ.

Eli, kuten olen monta kertaa sanonut isälleni ja äidilleni ja erinäisille huolestuneille tai teennäisille psykiatriaihmisille: ÄLÄ HOPUTA. VAIKKA TÄMÄ EI VAIKUTA SILTÄ, NIIN TIEDÄN MITÄ TEEN. PIDÄ KIINNI KÄRSIVÄLLISYYDESTÄ JA LUOTA MINUUN.