Kotilo rights

Helsingissä. Valtiovierailu Turkuun oli ihan jees. Ainakin yksi koditon mies jäi vähemmän nälkäiseksi.

Katsoin eilen illalla TV:stä Nolot vartalot -ohjelmaa. Tänään ajatuksissani on pyörinyt oudon nautinnollisesti erään miehen takaraivo, joka oli kokonaan kipeän, mehevän akneröpelön peitossa. Tätä kirjoittaessani tunnen miellyttäviä inhon väristyksiä.

On ihmisiä, joille nuoruus on elämän parasta aikaa, ja ihmisiä, joille se on elämän kammottavinta aikaa. Jotenkin tuntuu, että jälkimmäinen ryhmä on se, joka muuttaa tätä maailmaa. Ensimmäisellä ryhmällä on liian kiire nauraa ja grillata ja kävellä kotiloiden päältä.

(Kuvaavaa että löysin tämän kuvan jostain onnellisesta Rillan koti -blogista, jossa kauhistellaan - hyi yöks - kuinka kotiloita - apua - näkyy jalkakäytävällä ja - gulp - niitä on paljon ja niiden hävittäminen näkökentästä ja onnellisen elämän häiriötön jatkaminen on - voi ei - vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta. Come on. Etanat ovat mukavaa ja ystävällistä kansaa jos niihin vähän tutustuu.)

Maailma tekee mun elämästä enimmäkseen onnetonta. Useimmiten olen enemmän tai vähemmän tukehtumassa. Tunne siitä, että vääryys ja julmuus ovat voitolla on oikeasti fyysinen tuntemus. Se on kipua. On ihan helvetin vaikea hengittää. Tuntuu siltä kuin hyvät ja pienet ja kauniit ja heikot olisivat painumassa jonnekin syvälle pinnan alle, ja kiusaajat ja kusipäät ja turkistarhaajat ja sosiopaattiset bisnesmiehet painaisivat meitä airoilla kohti pohjaa. En pysty hengittämään, jumalauta.

Mutta tänään tuuli löi mun kasvoille auton avoimesta ikkunasta ja yhtäkkiä ajattelin yksinkertaisesti: hengitä. Kuulin sen erään kauniin, hullun tytön äänellä: hengitä. Et voi pelastaa ketään jos olet itse koko ajan hukkumassa.

Olen hyvä kärsimään ja ottamaan muiden tuskan harteilleni ja märehtimään asioita ja havaitsemaan asioiden rumat puolet, mutta toisaalta olen poikkeuksellisen hyvä haltioitumaan ja elämään ja tuntemaan ja rakastumaan ja palamaan ja näkemään valoa pimeyden keskellä. Silloin kun hengitän, hengitän vittu kiihkeämmin kuin kukaan muu.

Ja lopulta kaikki tää liittyykin tiiviisti mun tehtävään ihmisenä ja kirjoittajana: aion elää ja nähdä ja haaveilla niin paljon kuin mahdollista, aion kulkea valon ja pimeyden läpi ja tehdä parhaani välittääkseni tämän kaiken mahdollisimman monelle muulle mahdollisimman palavasti, jotta hekin eläisivät ja näkisivät ja haaveilisivat.





Mites tässä muuten kävi:

Jiri Toivio 19. kesäkuuta 2013 22.22

nähdään kirjakahvilassa huomenna kello 15:20 (pihan puolella jos paistaa aurinko). 

Q 20. kesäkuuta 2013 2.20
Todennäköisesti nukun siihen aikaan hostellin valkoisissa lakanoissa. Mutta mikäli olen hereillä, on 50 % mahdollisuus että saavun paikalle. Jos saavun paikalle, mut tunnistaa mustasta takista, naurettavasta ja ahdistavasta olemuksesta ja esteettisistä kulmakarvoista. Jos en saavu paikalle, kyse on laiskuudesta/neuroottisuudesta/suunnitelmallisuudesta/oveluudesta/pelosta/unetuksesta.

En valitettavasti itse ollut paikalla näkemässä, sillä ikävä kyllä olin tuolla hetkellä kiireinen piileskellessäni hostellin autiossa aamiaishuoneessa. Kiirehdin paikalle kuitenkin heti kun olin näiltä pakottavilta toimiltani vapautunut, ja saavuin paikalle lopulta vuorokauden myöhässä.