Luin edellisen blogimerkinnän ja vituttaa se ihminen joka sen kirjoitti. Hyviä pointteja, kyllä kyllä, mutta tulee sellainen vaikutelma, että kirjoittaja on jotenkin homojuhlia ja vakavien asioiden satunnaista keventämistä vastaan. Näinhän ei suinkaan ole, tunnen kirjoittajan, ja huhhuh, jos vain näkisitte hänet... Oh baby, all I can say is:
Yleisesti ottaen paheksun ihmisiä joilla on koti ja terveys ja rahaa ja varaa murehtia sieraintensa ulkonäköä.
On muuten outo juttu, miten nuoruutta voi Taiteessa kuvata niin vitun huonosti ja niin vitun hyvin. En tiedä mistä ero esim. Perks of Being a Wallflower -filmatisoinnin ja Fucking Åmålin välillä johtuu. Mutta ero on selvä.
En edelleenkään ole saanut käsiini alkuperäistä Perks of Being a Wallflower -teosta (kokonaisena), mutta ainakin elokuvaversio on satua ja karikatyyrejä ja söpöilyä ja tympeää, epä-älykästä romantisointia. Fucking Åmål on totta. Fucking Åmål on verta ja rupia ja noloja siemensyöksyjä ja epämääräistä epätoivoa. Fucking Åmål on oikeita ihmisiä. Perks-Charlie on söpö, mutta miksi kukaan tuntisi syvää, aitoa yhteyttä häneen? Hänen tuskansa on vaaleanpunaista purkkaa. En osta häntä. Agnes ja Elin ovat aika söpöjä, mutta he ovat paljon muutakin, niin hajanaisia että heistä tulee kokonaisia.
 |
| Oih, naulan kantaan, veikkoseni! |
Ero näkyy esim. tässä: Agnesin seinillä sängyn yläpuolella on harvinaisenpuoleisia Morrissey-julisteita. Emme näe häntä palvomassa niitä mutta hei, tunnemme Agnesin, tietysti hän palvoo niitä. Charlie sen sijaan mainitsee lempibändikseen "varmaan The Smithsin" muttei luultavasti edes tiedä kuka Morrissey on, koska Charlie on pahvia.
Perks on laskelmointia. En tiedä oliko se sitä alusta asti. Ehkä jutun luoja Stephen Chbosky sai kirjan kirjoittamisen jälkeen vuosien varrella niin paljon ihkuttavia fanikirjeitä että menetti kykynsä toimia suvereenisti ja vilpittömästi; hän muisti vain ne loputtomat viyun fanikirjeet ja osasi lopulta enää turrasti miellyttää niiden kirjoittajia. (Tossa piti lukea 'vitun', mutta viyun kuulostaa mukavan eksoottiselta kieleltä.)
Tai ehkä ero on yksinkertaisesti siinä, että Lukas Moodyssonin nuoruus oli oikeasti kipeää ja onnetonta.
Ja Stephen Chboskyn ei.
Asiasta toiseen:
Jos jotain olen Lisbeth Salanderilta oppinut, niin sen että jos maailma ja yhteiskunta kävelevät ylitsesi, sinun on otettava vastuu elämästäsi itsellesi. Sitä mä nyt vähän niin kuin teen. Parhaani mukaan. Soitin n. kuukausi sitten eräälle Viralliselle Taholle, esitin asiani, kuuntelin hetken hänen puhettaan ja lopulta laskin luurin häkeltyneenä. (En puhunut lankapuhelimeen, mutta laskin luurin silti.) Lisbeth rollaa ehkä vähän eri tavalla, hänen pyrkimyksensä on vain saada rauhassa elää omaa elämäänsä. Minäkin haluan sitä, mutta samalla olen hyvin kiinnostunut muiden hyvinvoinnista.
Mutta tähän mennessä urani aloittelevana kohteliaana pikkurikollisena on ollut motivoitunut samoista syistä kuin Lisbeth Salanderin ura kansainvälisenä hakkerikriminaalina: argh, jättäkää mut rauhaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano mulle jotain tai kuolen