Matkapäiväkirja ja banaani

Voi helvetti että tää mun profiilikuvapelleily on toivotonta. Musta on olemassa hyviä sensuroimattomia kuvia, mutta kun muokkaan ne neuroottisesti Blogger-profiilia varten täysin tunnistamattomiksi, lopputuloksena on kuvia pimeässä lymyävistä peikoista ja menninkäisistä. Se piinaa mieltä. (Mikäpä ei piinaisi mun mieltä?)

Palasin tänään Matkani ensimmäiseltä osalta. Kun lopulta pääsin Helsinkiin ja tungin sisäliikennebussiin matkatavaroideni kanssa, kaksi lähellä istunutta about 12-13-vuotiasta tyttöä selailivat jotain Justin Bieber -lehteä söpöt vienot hymyt huulillaan ja alkoivat kohta vilkuilla minua samalla tavalla sulokkaasti hymyillen. Tämä johtuu siitä että olin ko. hetkellä karski ja peseytymätön mutta epätyypillisen hyvin pukeutunut. Kuin vuorten Justin Bieber.

Joo mutta joka tapauksessa:

Tää Matkan ensimmäinen osa on tavallaan huijausta, koska en oikeasti mennyt paljon minnekään. Tarkoitus oli viime hetkeen asti lähteä kohti Barentsinmerta, mutta se ei vittumaisista syistä onnistunut, joten jouduin sen sijaan pysähtymään muutaman tunnin matkattuani ja soutamaan itseni eristyksiin saareen. Lähden Barentsinmerta kohti toivottavasti ensi viikolla tai sitä seuraavalla, katsotaan nyt milloin jaksan herätä

Vietin siis reilun viikon eristyksissä, ja koska meen eristyksissä yleensä vähän dingdong ja koska en pysty olemaan kirjoittamatta näitä urpoja juttuja, tulin siellä saaressa kirjoittaneeksi niljakkaan älyttömän "matkapäiväkirjan":

___________________________________________________________



MATKAPÄIVÄKIRJA


10.6.2013 klo 0.50

Istun yksin pienessä mökissä keskellä vettä ja puita ja myrskyävää taivasta. Minua lukuun ottamatta lähin ihminen – enkä tiedä olenko itse mikään ihminen – minua lukuun ottamatta lähin ihminen on varmaan jossain 10 kilometrin päässä jos sielläkään.

Ympärillä riehuu täydellä teholla ukkosmyrsky. Taivaalla on kesäyön valoa. Jokainen ukkonen halkaisee taivaan ja mä juon loputtomasti kaljaa, kaljaa, kaljaa teekupista.

Seisoin äsken pitkän tovin järven rannalla ja kuuntelin kuinka yksi rakastamistani naisista lauloi korviini. Olen ihan todella vitun saatanan ihastunut häneen. Sen tietää esim. siitä etten kehtaa kirjoittaa hänen nimeään tähän, ih-hih. Siitä tietää että tämä rakkaus ei ole mitään pelleilyä. Esim. Remus Lupin -ihastuksestani voin kirjoitella vaikka kuinka vitusti, koska se on hauskaa. En tiedä olenko kunnolla ”hetero”, en tiedä olenko kunnolla mitään. Ei mulla oo mitään teräksenvarmaa, ehdotonta tunnetta että joo, minä olen heteroseksuaalinen mies. Toisaalta on täysin naurettava ajatus, että olisin ”homo” tai ”biseksuaali”. Joka tapauksessa on niin paljon ihmisiä, joihin haluaisin kuollakseni "penetroitua". Niin paljon murhaavia sieluja. MURHAAVIA SIELUJA!!!!!!!

Kuuntelen repeatilla Håkan Hellströmin Det kommer aldrig va över för mig -kappaletta.

Oon hyvä ruotsissa. Sitä ei uskoisi, mutta oon. Kunhan vaan oon. Hei hei, oon oon, mitä

Ennen lähtöä kävin ostamassa farkut. En ole ostanut vaatteita muualta kuin kirpputoreilta varmaan kahteen vuoteen. Vähän vaihteluu mun spurgutyyliin, hei hei. Joka tapauksessa ne vitun farkut makso 150 EUROA. 150 EUROA. Kirpparilla nää ois maksanu puoltoista euroo. Joka tapauksessa nää on hyvät farkut, tosi seksikkäät, oikein hyvät heitettäviksi kaaressa huoneen yli ennen penetraatiota (mikä vitun penetraatio, tai siis se on vaan hauska sana, hei hei)

Ennen lähtöö kävin hankkimassa kolme DVD:tä. Tarkoitus oli katsoa niitä läppäriltä. Kyseiset DVD:t ovat seuraavat: Jack Kerouacin klassikkoon perustuva Paskalla (On the Toilet), hieman uudempaan klassikkoon perustuva Elämäni perseruusuna (Perks of Being a Buttflower) sekä hassunhauska nokkela romanttinen pikku satu vuodelta 2012 nimeltä Ruby Farts. Diggasin Matkallasta (tai siis Paskallasta) kun näin sen elokuvateatterissa, mut nyt katsoin sen ja se oli ihan paska. Ruby Sparks/Farts oli vähän parempi mut sekin oli syvimmältä olemukseltaan paska ja uuvuttava. Kaikkein järkyttävintä sontaa oli Perks of Being a Wallflower, jolta odotin ihan vitusti mutta joka paljastui laskelmoiduksi, sieluttomaksi, uuvahtaneeksi, uuvuttavaksi löllyväksi vaaleanpunaiseksi paskaklöntiksi. Anteeksi kielenkäyttöni.

Tasan vuosi sitten olin juuri nähnyt Perksin trailerin. En ollut lukenut sitä kirjaa (en ole vieläkään) enkä tiennyt koko hommasta muuta kuin sen trailerin verran, mutta jostain syystä vuoden 2012 kesäkuun alussa laskin vaarallisen paljon sen jutun varaan. Jotenkin siinä väreili toivoa. Tuntui, että ton on pakko olla mun juttu, toi on MUN juttu jota aletaan kohta näyttää miljoonille ihmisille elokuvateattereissa ympäri maailman. Olin jotenkin rakastunut siihen traileriin, siihen konseptiin, siihen IDEAAN, ja näin jälkikäteen tajuan että varmaan aika suuresti sen yhden vitun trailerin takia mun masentunut pää sai voimaa alkaa elää tarinaa maailman parhaista ihmisistä, luusereista, joista tulen vielä kirjoittamaan parhaan kirjani.

Perks of Being a Wallflower olisi voinut olla tarina pelastuksesta, vihasta ja toivosta ja elämästä ja kuolemasta. Se ei ollut. Eivät ne ”misfitit” olleet mitään oikeita sivullisia vaan muodikkaita nättejä hipstereitä, joilta puuttui se palava viha ja väkivalta mikä sivullisuuteen koulussa oikeasti liittyy. Todelliset sivulliset ovat finninaamaisia huonoryhtisiä läskejä jotka haaveilevat kouluampumisista, eivät jotain narisevilla teennäisillä äänillä puhuvia cooleja kakaroita.

Mutta vaikka olen nyt katkera ja pettynyt, on mun oltava kiitollinen kaikesta mitä Perks laittoi mielikuvituksessani liikkeelle kesällä 2012. Vittu tää kuulostaa oudolta hei, mutta ilman sitä traileria ja sitä mitä kuvittelin sen tarinan olevan en tulisi koskaan myymään niitä 10 miljoonaa kirjaa jotka olen myyvä ennen vuotta 2020.

Vanhojen hyvien aikojen kunniaksi:

Nauttikaa tosta trailerista, mutta älkää koskaan, koskaan erehtykö menemään tota juttua yhtään lähemmäs. (Sama pätee toistaiseksi minuun)

Kolmen DVD:n lisäksi otin mukaan Siepparin ruispellossa ja Jack Kerouacin Dharmapummit. Luin Dharmapalleja pitkänmatkanbussissa ja silloin se oli jotain tosi hyvää, mut heti kun pakenin ottamaan aikalisää tänne sivilisaation ulottumattomiin, koko juttu ja Jack Kerouac alkoivat muuttua ihan helvetin ärsyttäviksi. Jos Jack Kerouac nyt tulisi tänne patsastelemaan, tässä kun istuskelen kaljakupposeni äärellä, jos hän nyt tulisi tänne paasaamaan boddhisatvoista ja esteettisesti nimetyistä Neal Cassady -hahmoistaan ja lohikäärmeensilmäisistä tähtikuvio-orgasmeista Amerikan taivaan yllä, varmaan hyppäisin sen kimppuun ja purisin sitä kaulavaltimoon ja söisin sen. (Viimeisen 24 tunnin ruokavalioni on kyllä ilman Jack Kerouacin syömistäkin ollut aika proteiinipitoinen: lämmitin 2 isoa purkkia tomaattisoseessa lilluvia valkoisia papuja ja paistoin 2 valtavaa pakettia vegenakkeja ja sit vaan läiskäytin kaiken samalle valtavalle lautaselle)

Toi Sieppari ruispaskassa (olipas kekseliästä, jotain tasoo nyt hei) on kans tosi kyllästyttävä. En tiedä mikä siinä etäännyttää, ehkä se että se on joku Pentti Saarikosken ikivanha suomennos, jossa käytetään vanhanaikaista ”luontevaa” puhekieltä ja hohhoijaa. Olis varmaan pitänyt hankkia jostain se alkuperäinen englanninkielinen kirja. Mitä lyödään vetoa.

Tai siis kaiken kaikkiaan juttu on nyt niin, että olen kyllästynyt kaikkeen. En tiedä johtuuko se tästä paikasta, mutta kaikki on huonoa ja tylsää ja paskaa. Olen yrittänyt kirjoittaa kirjaani ja viimeöisen ukkosmyrskyn riehuessa onnistuinkin, ja kyl se nyt paljon tulisempaa juttua on kuin mikään muu kulttuurituote, joka tällä hetkellä lojuu tämän pikku tönön sisällä. Tekis mieli vaan ottaa kaikki nää DVD:t ja kirjat ja heittää ne isoon vaikuttavaan kokkoon ja katsoa kun ne palaa, mut en voi koska noi kirjat on kirjastosta lainattu. Vai voinko? Ehkä voisin polttaa nää farkut samassa tulessa.

Mä tykkään polttaa asioita, oonhan mä Olli Brander

(eilisaamuisessa unessani blogini oli täyttynyt jonkun tuntemattoman kommentoijan kommenteista, joissa hän toisteli oikeaa nimeäni ja kyseli: mikä on hätänä? mikä on hätänä? mikä on hätänä? ja yritti vakuuttaa mulle että vammaisurheilijatkin ovat ihmisiä, ihan kuin olisin joskus kiistänyt tämän???!?!!!?)



10.6.2013 klo 21.17

Lämmin ilta-aurinko. Laskeuduin äsken vaatteet päällä veteen ja uin pitkän matkan nopealla vauhdilla kun oon niin saatanan lihaksikas. Voisin seuraavaksi paistaa paistinpannulla vegemakkaroita tai J.D. Salingerin tai jotain

Päivällä oli taas vitunmoinen myrsky. Juoksin laiturille, heitin paidan pois päältä ja levitin käteni päälle syöksyvää myrskytuulta vasten. (D-kupin rintani riehaantuivat konsanaan ja kiertyivät kuin köysi kaulani ympärille.) Sitten tajusin että mun vene, sellainen vaatimaton soutuvene, riuhtoi rannassa valmiina lähtemään karkuun. Juoksin hakemaan köyden ja heitin sen ison kiven ympäri ja sidoin toisen pään veneeseen, ja sitten kauhoin vettä veneen pohjalta ja kannoin pari isoa kiveä pitämään sen paikallaan. Koko tämän ajan lauloin Anna Puun kappaletta Nuori Loiri:

SÄ NÄYTIT NUORELTA LOIRILTA
MULLE JUURI OIKEELTA
TUOKSUI KESÄILTA
JA LOISTI KU-UUNSILTA

jne. Ennen myrskyä makasin meditoimassa (tai siis nukkumassa) aurinkoisella laiturilla. Rakastamani nainen lauloi kuulokkeita pitkin korviini. Vaaleansinisellä taivaalla liiteli lokkeja. Mun yläpuolella kisaili kaksi isoa pörröistä sudenkorentoa valmiina panemaan siis ihan täysillä. Tyynessä järvessä, pinnan tuntumassa ui yksittäisiä kaloja. Mietin muistiko joku niistä uteliaista rumista kiiltelevistä tyypeistä mut. Mietin kuinka pitkään särjet ja ahvenet yleensä elävät.

Joskus 10-vuotiaana aloin ruokkia järvirannan kaloja. Heittelin niille leivänmurusia ja me opittiin tuntemaan toisemme. Lopulta uin niiden kanssa. Menin rantaveteen istumaan ja annoin niiden tulla tutkimaan ruumistani. Eniten ne oli (onneksi) kiinnostuneita mun sormista ja varpaista. Rohkeimmat tulivat levähtämään syliini. Ensin ne säikähtivät jokaista liikahdustani, mutta vähitellen ne tottuivat. Ehkä kaiken tämän takia tajuan kaloista aistivina eläiminä tuhat kertaa enemmän kuin keskiverto suomalainen. Kalat on viisaita olentoja, paljon viisaampia kuin minä. En ikinä voisi tunkea jotain saatanan metallikoukkua repimään toisen kiduksia

Se on muuten aika siistii kun aamuyöllä tossa hiljaisen järven pinnalla alkaa liikkua pyörteilevää sumua. Se on herkullista, se on herkullista kun Jumalan henki liikkuu vetten yllä



11.6.2013 klo 14.47

Kuuntelen jotain listamusiikkia soittavaa radiokanavaa. En muista mikä niistä kanavista tää nyt on, ne on kaikki niin samanlaisia. Nyt siellä sanotaan että ”tutkimusten mukaan” mies ”aikuistuu” keskimäärin 43 vuoden iässä, nainen 32 vuoden iässä. Miten tämä on mitattu? Miten aikuistuminen määritellään? Muistan jonkin toisen ”tutkimuksen”, jonka mukaan miehen aivot ”aikuistuvat” (siis: alue joka tunnistaa riskit ja näkee tekojen seuraukset kehittyy) vasta miehen saatua ensimmäisen jälkeläisensä, jos silloinkaan. Toisin sanoen: jos et aio hankkia lasta, et ”aikuistu” koskaan.

Itse toivon kuolevani nimenomaan jonkin huonon, spontaanin päätöksen seurauksena. Haluan kaahata autolla kallionkielekkeeltä. Haluan mennä väliin kun gangsterit ryöstävät mummoa ja saada puukosta sydämeeni. Kuolisin mielelläni sodassa, mutta harvoissa sodissa on mitään sotimisen arvoista. Joissain sodissa kyllä on. Jotkut sodat on sodittava. Ryömisin mielelläni suojapuvussa ja kamera kädessä öisten aitojen ali ja saisin turkistarhaajan luodin päähäni. Mieluummin kyllä veisin sen kameran mukanani takaisin aidan toiselle puolelle, ulkomaailmaan, ihmisten silmien eteen.

Yritän tässä kirjoitella kirjaa. Olen parin viimeisen vuorokauden aikana saanut kirjoitettua 10 sivua mielestäni aika palavaa tekstiä. Öisin kirjoitan ja hoen ”mitä vittua, mitä vittua” ja ihmettelen että mistä tää kaikki juttu oikein tulee, mutta tylsässä päivänvalossa alan epäillä. Olen asettanut itselleni niin sairaalloisen korkeat tavoitteet, että epäilys istuu koko ajan hartiallani ja vittuilee korvaani. Äsken se kirkui korkealla raivostuttavalla äänellä: ”SÄ ET HALUA KIRJOITTAA MITÄÄN VITUN RAKKAUSTARINAA!!!!!! SÄ ET HALUA KIRJOITTAA MITÄÄN VITUN RAKKAUSTARINAA!!!!!!!!!!!!” Itse asiassa riehaannuin kiljumaan tuota itsekin, eristäytynyt kun olen.

Jos kiinnostaa tietää miltä se hartiallani istuva Epäilys näyttää, niin tältä:




Voi vittu kun kaikki on taas hankalaa. Voi vitun vitun vittu, höpönpöpönpöppö t. ismo laitela. Mitä? Täh? Häh? Jotenkin tää alkukesä on taas palauttanut halun kirjoittaa vihaisista yhdeksäsluokkalaisista. Kaipaan heidän ajattelemistaan. Mutta olen nyt päättänyt kirjoittaa tämän aavekirjan ensin, joten kirjoitan tämän ensin. Vittu

Sattuu silmiin toi bailaava banaani, JÄTÄ MINUT RAUHAAN.



12.6.2013 klo 0.09

Koko päivä on ollut ankeaa tasaisenharmaata taivasta ja julmassa tuulessa syöksyvää tihkusadetta. Ulkona on varmaan reilu 10 astetta. Olen joutunut istumaan koko päivän tässä pöydän ääressä ikkunoiden keskellä ja polttanut vähän kaikkea takassa että saisin mökin lämpötilan nousemaan. (Poltin mm. teennäisesti hymyilevän Adam Lambertin, sen naama oli jossain viimekesäisessä iltapäivälehdessä, katselin silmät loimuten kuinka se ontto tekohymy hävisi liekkeihin)

Päätin myös ensimmäistä kertaa elämässäni keittää perunoita. Menin kylmän tuulen piiskaamalle laiturille ohuessa t-paidassa ja kuorin 5 perunaa kovin ottein terävällä kuorintaveitsellä. Onnistuin kuorimaan vähän omia sormianikin, niin että ne perunat maustuivat sitten herkullisesti omasta verestäni. (Eettisin tapa hankkia lihaa: leikkaa palasia itsestäsi ja syö)

Olen pyöriskellyt tässä pienessä kopperossa eikä täällä pääse omia ajatuksiaan karkuun. Hetken ajattelin ettei Sieppari ”Mitä lyödään vetoa” Ruispellossa olekaan ihan niin paska kuin aluksi kuvittelin, mutta kyllä se paska on. Ja mun periaate on, että jos jokin on paskaa, niin siitä on liikuttava eteenpäin. Maailmassa on niin paljon kaikkea upeaa, mitä löytää ja mihin tarttua; jos jokin on paskaa, älä tuhlaa aikaa vaan jatka matkaa. Heittäydy asioihin jotka ansaitsevat sinut.

Tässä tapauksessa matkan jatkaminen tarkoittaisi Håkan Hellströmin levyn kuuntelemista ja aavetarinan kirjoittamista. Mutta jotenkin olen ajautunut pisteeseen, josta on vaikea jatkaa. Aaarrrrrgggggggghhhhhhhhh

Koko päivän yksi pahimmista vihollisistani eli AJAN KULUN TIEDOSTAMINEN on kaarrellut ympärilläni. Mun kännykässä on nimittäin 6 videopätkää, joista ensimmäinen on kuvattu joskus vuoden 2009 alussa (sen kuvasi legendaarinen hikinen mysteeri, joka tunnetaan paremmin 14-vuotiaana minuna). Uusin on kuvattu toissayönä. Siinä kuvaan itseäni ovessa olevasta peilistä ja potkin ovea edestakaisin.

Videossa vuoden 2011 kesäkuulta istun lähes 100-vuotiaan isotätini pienen tyhjän kämpän lattialla ja vedän itseäni polvillani lattiaa pitkin ja kuvaan kännykällä isotätini kehystämiä kuvia hänen sukulaisistaan. Hääkuvia, ylioppilaskuvia, vauvakuvia, ja taustalla kuuluu kun minä laulan hiljaa oudolla äänellä: ”In this charming car, this charming man…”

Videossa vuoden 2011 syyskuulta Ola Salo huutaa: SISTA GÅNGEN! ja minä ja muut ruotsalaiset teinitytöt yhdymme viimeisen kerran laulamaan Calleth You, Cometh I:n viimeisiä säveliä ennen kuin The Ark poistuu lavalta vihoviimeisen kerran

Ja tänään toi kaikki on vain pyörinyt pyörinyt pyörinyt mun päässä ja moukaroinut sydäntäni ja tunnen taas vain tuskallista, kivuliasta, SIETÄMÄTÖNTÄ sääliä ja huolta ja myötätuntoa kaikkea heiveröistä ja vanhentunutta ja kaunista ja hyvää kohtaan:

Isotätiäni, joka ehti elää melkein 100 vuotta täytenä itsepäisenä persoonana ennen kuin muuttui siksi valkoiseksi haamuksi, joka nyt makaa vanhainkodin sängyssä ja höpisee itsekseen ihmisille, jotka kuolivat sodassa 70 vuotta sitten, luulee elävänsä lapsuutensa maalaistalossa ja juttelee omalle äidilleen

Ola Saloa, joka halusi 14-vuotiaasta lähtien olla Messias mutta päättyi 34-vuotiaana lopettamaan apokalypsinsä Gröna Lundin lavalle (mullisti silti joitakuita sydämiä)

Jack Kerouacia, kaikkia niitä muitakin nuoria palavia ihmisiä jotka ovat nyt olleet kuolleita jo monta vitun vuosikymmentä

Yksinään Esplanadin puistossa taapertanutta äitiään rääkyen kutsunutta variksenpoikasta, jonka siskoni oli tänään nähnyt (siskoni oli pysähtynyt ja odottanut 45 minuuttia katsellen variksenpoikasta ja toivoen että sen äiti ilmestyy (ei ilmestynyt))

Äitiäni, siskoani, isääni, vanhaa susimaista koiraani

Sinua (tiedät että tarkoitan sua)

Ja sinua (tiedät että tarkoitan sua)

Ja sinua

Ja sinua

Ja sinua

Tiedätte kyllä kun luette tämän.
Ihan oikeasti, tarkoitan nimenomaan sinua.

Kiitos.

Helvetti, mun pitää nyt kirjoittaa
Tuuli puhaltaa mökin läpi
Matkapäiväkirja kuittaa tältä erää.