Human contact

Eilen oli epätavallisen hyvä päivä. Kun sen lopuksi istuin bussissa nro x ja katselin ohi vilistävää öistä Helsinkiä, alkoi tulla jo vähän epäluuloinen fiilis: Miksi tänään on ollut näin mukavaa? Miksei mua vituta? Onko tässä joku koira haudattuna?

Istuin siis lähes tyhjässä bussissa, toiseksi viimeisellä penkkirivillä, oikeanpuoleisella ikkunapaikalla, oli yö. Jossain vaiheessa kyytiin nousi joukko riehakkaassa hiprakassa olevia suunnilleen ikäisiäni ihmisiä. Kolme tyttöä ja kaksi poikaa muistaakseni. He etenivät bussin tilavalle takapenkille. Siinä vaiheessa mulle oli jo alkanut kehittyä epämääräinen fyysinen pahoinvointi, jonka arvelin johtuvan likaisilla sormilla suuhun tunkemistani popkorneista.

Jonkin aikaa kului ja mä istuin paikallani pahoinvoivan apaattisena ja hiprakkaiset ihmiset metelöivät jotain, kun yhtäkkiä aloin erottaa kovaa kannanottoa: "Joo noi on vitun ärsyttäviä! 'Sertifioitua kärsimystä'? Vittu mitä se muka tarkottaa?" En saanut selvää vastauksista, mutta sama ääni (joka kuului hämärän muistikuvani mukaan harmaaseen kangastakkiin pukeutuneelle pojalle [saatan muistaa yksityiskohdat väärin, mutta vitut siitä]) jatkoi: "Siis vittu mä syön lihaa! Mun mielestä on epärehellistä kieltää itseltään lihaa, se on luonnollista...!" Taas epäselviä vastauksia, joiden joukosta erottui jonkun tytön ääni: "Mä en oo koskaan nähnyt kenenkään laittavan noita tarroja minnekään. Kuka noit oikein laittaa?"

Tuijotin ikkunasta ulos ja tunsin valtavan vitutuksen ja surun ja epätoivon asettuvan joka helvetin soluun mun ruumiissa. Se siitä. Tämä päivä ei voinut loppua hyvin. Kaikki päättyy aina pohjalle. Helvetin kovaääninen idiootti, miksi, miksi, MIKSI painat minut alas?

Muistin että mun farkkujen taskussa oli pari tuollaista pahamaineista aktivistitarraa (oon pari kertaa osunut Oikeutta eläimille -yhdistyksen infokojuille ja pihistänyt aina vähän niitä tarroja). Kaivoin esiin tarran, jossa on kuva siasta porsitushäkissä. Jotakuinkin tämä kuva itse asiassa, päällä teksti Millä oikeudella? ja linkki Sikatehtaat-sivustolle:

 

Kangastakkityyppi aloitti juuri juttua siitä, miten kadulla lähestyville feissareille tulee vittuilla, kun mä otin sikatarrasta suojapaperit pois, asetin sen ikkunaan vähän yläpuolelleni ja aloin hieroa (tai, no, hakata) sitä nyrkillä ikkunaan. Takapenkiltä kuului jotain epäselvää puhetta. Erotin kysymyksen: "Millä oikeudella? Mitä se niinku tarkoittaa?"

Kangastakkityyppi jatkoi feissariläppäänsä. Siinä vaiheessa en jaksanut kuunnella. Käännyin katsomaan suoraan takapenkille. Kangastakkityyppi istui jonkin matkan päässä suoraan mun takana. Silmäilin hetken niitä ihmisiä ja pysäytin katseeni sitten kangastakkityyppiin. Tämä keskeytti juttunsa, nojautui vähän lähemmäs, nojasi leukansa kämmeneensä ja vastasi tuijotukseeni vittumaisesti hymyillen. Tuijotuskilpailu kesti jonkin aikaa. Sen aikana näytin tältä, mutta 70 % epätoivoisemmalta ja varmaankin rumemmalta:

Ajattelin että tässä sitä nyt tehdään teoriasta käytäntöä. Olen kirjoitellut paljon rohkeudesta ja vastarinnasta ja viisaudesta ja sellaisista jutuista, mutta nyt tuntui että tuijotan viimeinkin todellisuutta silmiin. Mun päässä pyöri ainakin kaksi ajatusta, joista olen joskus kirjoitellut: 1) "Tämä sukupolvi ei usko moraaliin, myötätuntoon, jumaliin eikä oikeastaan mihinkään. Jos he vain saavat tilaisuuden, he loukkaavat kaikkein pyhintäsi." 2) "Jos kohtaat idiootin, älä vastaa hänelle vihalla. Näytä hänelle suru, jonka hänen toimintansa aiheuttaa. Näytä hänelle kipu, koska vain kipu voi tehdä idiooteista ihmisiä."

Niin tein. Yritin saada tuijotukseeni kaiken surun, epätoivon ja väsymyksen, jonka katseeseeni vastaava ihminen ja kaikki muut kamalat, väkivaltaiset asiat tässä maailmassa saavat minussa aikaan. Yritin viestittää: "Häpeä nyt vähän. Tässä maailmassa on helvetin paljon rumaa. Jotkut, esimerkiksi minä, ovat liiskaantua kaiken sen ruman alle. Häpeä nyt vähän. Älä ole vitun idiootti, ole vittu ihminen."

Tuijotuskilpailu päättyi siihen että käänsin katseeni sivuttain pois. Nyökkäilin hitaasti itsekseni, viestinä suunnilleen: "Okei. Selvä. Sä oot päättänyt talloa mun mielialan asfaltille. Okei. Miten vaan. Anna palaa."

Käänsin vielä katseeni takapenkkiporukan suuntaan ja katseeni osui kauniiseen vaaleaan tyttöön, joka istui heti kangastakkityypin vieressä. Tyttö teki sellaisen tietynlaisen ilmeen, en oikein osaa selittää sitä... Jännitti tavallaan huuliaan lyhyesti myötätunnon merkiksi ja katsoi suoraan silmiin.

Se hetki on ehkä selkein muistikuva koko epäselvästä tapahtumasarjasta. Tuntui todella oudolta, että joku tuntematon ilmensi minua kohtaan vilpittömän tuntuista myötätuntoa. Se oli helvetin outoa, melkein kiusallista oikeastaan. Ihan kuin joku olisi halannut yhtäkkiä pitkän verisen pahoinpitelyn jälkeen. Käännyin katsomaan taas ikkunasta ulos. Sikatarra loisti silmieni edessä ja istuin vaan ja nojasin veltosti penkkiin. Suljin silmäni ja hengitin hitaasti ja vaivalloisesti sisään ja ulos. Teki mieli oksentaa.

Bussi jatkoi hurisevaa etenemistään, takapenkki-ihmiset alkoivat taas puhua jotain epäselvää aiheena ilmeisesti jotkin bileet, ja mä istuin paikallani ja tunsin muodottoman surun, hämmennyksen, pahoinvoinnin ja ennen muuta väsymyksen asettuvan kaikkialle sieluun ja ruumiiseen. Pitkästä aikaa tunsin kyyneleitä mun silmissä. Bussi heilahteli eteenpäin ja minä istuin paikallani ja näytin tältä:

Mietin, että harvoinpa joutuu näin outoihin ja epätodellisiin tilanteisiin. Pohdin miltä oikein vaikutin takapenkki-ihmisten silmissä. Todennäköisesti hullulta. Mahdollisesti hallusinaatiolta. Tavallaan tunsin itseni jonkinlaiseksi performanssitaiteilijaksi. The Artist is present. Mulle tuottaa suuria vaikeuksia näyttää minkäänlaista tunnetta yhtään kenellekään (mikä on suurimpia syitä sille miksei mulla ole ollut sosiaalista elämää kuuteen vuoteen) ja nyt olin näyttänyt kaikkein syvimpiä, raaimpia, väkivaltaisimpia tunteitani ihmiselle jota saatoin hyvällä syyllä pitää huomattavan epämiellyttävänä.

Kun bussi saavutti mun pysäkin, pyyhkäisin silmiäni, vedin happea keuhkoihin ja nousin. Kävelin käytävällä taaksepäin ja pysähdyin bussin taaimmaisen oven eteen metrin päähän takapenkkiporukasta. Ennen kuin astuin ulos otin taskustani viimeisen jäljellä olevan sikatarran ja tyrkkäsin sen keskimmäisenä istuvan kiharatukkaisen pojan syliin. Tämä näytti hämmentyneeltä. Sitten nostin toisen käteni rauhanomaiseen, tuskaiseen tervehdykseen ja astelin ulos bussista jonkinlaisena traagisena teini-ikäisenä Jeesuksena.

Kun kävelin lumisia jalkakäytäviä pitkin kotiin, pystyin tuskin hengittämään. Kotona istuin lattialle ja vapisin ja kyyneleet valuivat poskille ja mietin että mikä helvetti mua vaivaa. Tunsin samaan aikaan ylpeyttä ja häpeää. Jonkin ajan kuluttua puhuin siskolleni; tämä oli nimittäin eräästä nimeltä mainitsemattomasta syystä ollut samassa bussissa, istunut takaosassa jonkin matkan päässä, ja kuullut ohimennen takapenkki-ihmisten puheista yksityiskohtia joita en ollut erottanut (siskoni ei ollut kiinnittänyt tapahtumiin erityisemmin huomiota mutta oli kuunnellut silti toisella korvalla). Kiharatukkainen poika, jolle olin lopuksi tyrkännyt sikatarran, oli kuulemma sanonut jotain tällaista: "Mun mielestä on epärehellistä syödä lihaa, jos ei pysty katsomaan noita tarroja" ja käyttänyt sitten vielä termiä "tehotuotanto".

Ajattelin että helvetti, ehkä arvioin tilanteen väärin. Ehkä arvioin koko maailman väärin. Ehkä maailmassa onkin toivoa. Siinä vaiheessa kangastakkityyppi ei enää häirinnyt mua. Enemmän mietin, olinko jotenkin ylireagoinut.



Myöhemmin nukuin yön sohvalla ja näin surrealistista, loputonta unta, jossa olin syventynyt niin intensiivisesti Peppi Pitkätossu -lastenkirjoihin että olin MUUTTUNUT Peppi Pitkätossuksi. Olin unessa noin 8-vuotias Peppi Pitkätossu ja ajelin parhaan tyttökaverini kanssa vaaleanpunaisilla pyörillä keskellä kesäistä maaseutua. Ihmettelimme ääneen, miten nyt helmikuussa näytti niin kesäiseltä. Jouduimme kaikenlaisiin ongelmiin, ja lopulta brasilialaiset slummilapset nimesivät minut Jacobiksi, joka tarkoitti portugaliksi "idioottia".

Heräsin todella aikaisin aamulla, ja nyt koko päivää on leimannut todella raskas tunne rintakehässä. Peppi Pitkätossu -unen tunnelma leijuu koko ajan ympärillä ja öisen bussin tapahtumat kiertävät päässä kehää.

Ehkä ylireagoin. Ehkä en. En tiedä. Joka tapauksessa ainakin tiedän nyt että pystyn julmuutta kohdatessani nousemaan vastaan ja toimimaan suurin piirtein periaatteideni mukaisesti. Jos tästä ei muuta iloa saa revittyä, niin ainakin minä sain harjoitusta ja takapenkki-ihmiset uuden hämärän kokemuksen.

Ja mikäli joskus näette tämän, te ihmiset: se olin siis minä. Ja kyllä, olen hullu. Kiharatukkainen poika, kiitos viisaista sanoistasi. Kangastakkityyppi, silmäsi olivat älykkäämmät kuin puheesi. Ja vaalea tyttö, ei millään pahalla mutta olet kaunein tyttö jonka olen eläissäni nähnyt.