Elämä on pitkä kuolemantuomio

Looginen otsikko olisi ollut "Tappavaa vitutusta II". Mutta ajattelin tuon ajatuksen eilen kun katsoin dokumenttia Freddie Mercurystä. Komeaa. Aion käyttää tuota vielä.

Tänään Helsingin keskustassa tuntui olevan liikkeellä pelkästään epämiellyttäviä ihmisiä (minä mahdollisesti mukaan lukien). Joka paikassa näkyi mekastavia ilkeiden sosiaalisten ihmisten joukkioita. Yhdessä vaiheessa ohi meni tyttö turkistakissa. En tiennyt että sellaisia tyttöjä on vielä Suomessa. Ehkä se oli venäläinen. Joka tapauksessa kaikki ihmiset vaikuttivat vastenmielisiltä. Halusin vain vetää jotakuta turpaan. Halusin että joku vetäisi mua turpaan.

Eräs syistä sille miksen mene armeijaan on se etten voi sietää useimpia ihmisiä. Väkivalta-aspekti kyllä houkuttaa. Olisipa olemassa joku misantrooppien intti, jonne hullut suljettaisiin hakkaamaan toisiaan hengiltä. Olisi ihana saada turpaan oikein kunnolla. Haluaisin katsoa mukiloitua naamaani peilistä ja hymyillä. Nyt vain vituttaa.



Lukioni loppuisi huomenna. Miltei 12 vuotta ummehtuneita luokkahuoneita, hikoiluttavia ruokavälitunteja, idiootteja viereisissä pulpeteissa, loisteputkilamppuja. Ohi kaikki. Ei koulua enää koskaan. Lähtisin lukion pihalta rekan kyydissä ja ajattelisin, että hell yeah, ei enää ikinä tarvitse nähdä näitä muita ihmisiä jotka heiluvat tällä rekanlavalla. Tai sitten skippaisin koko rekka-ajelut, ottaisin jalat alleni ja juoksisin kaupungin katuja euforisena kunnes kyllästyisin ja ajelisin bussilla kotiin. Tiedän että tekisin niin. Jotenkin niin. Joka tapauksessa olisin ihan vitun onnellinen.

Vuosi 2010 oli tähänastisen elämäni paras vuosi. Yläaste loppui. Olin jo ehtinyt ajatella ettei se loppuisi ikinä. En tule koskaan osaamaan selittää kenellekään maailmoja jotka elin sinä keväänä. Ajelehdin silloin paljon. 6.4.2010: Palasin siskoni kanssa elokuvista, mutta pysähdyinkin kotiovella ja käännyin. Kävelin hiljaiselle asuinkadulle. Katsoin horisonttiin; oli jo pimeää, mutta taivaanrajassa näkyi jotain outoa. Tajusin että voin kävellä minne tahansa. Lähdin kävelemään. Kävelin kilometrejä. Vaivuin nirvanaan. Kävelin takaisin öisiä katuja. Kotona istuin pöydän ääressä ja TV:ssä Harry Potter taisteli ankeuttajia vastaan öisen lammen äärellä. Piti lukea uskonnonkokeeseen mutta kerrankin jätin sen myöhemmäksi. Aivojeni läpi juoksi tarha-aikojen kesäisiä soppapäiviä puistossa, tulevaisuuden kesien mäkiä jotka kiipeäisin, aurinkoisia koulupäiviä ekalla luokalla, euforiaa, eurofiaa, loreeneuforiaa

Äh, ei tuo kuvaus kerro siitä vielä mitään. Ei sitä pysty ilmaisemaan sanoin. Eikä kuvin. Ei mitenkään. Se piti elää.

Se oli ensimmäinen kerta kun ajelehdin. Siitä lähtien ajelehdin jatkuvasti. Sinä keväänä kävelin perjantai-iltaisin iPodini kanssa matkoja, löysin paikkoja, elin tunnelmia joita en ikinä unohda. Silloin tiesin että jumalauta minä voitan vielä. Luulin tosin että voittaisin nopeammin. Olin juuri kirjoittanut viimeisen lauseen ensimmäiseen kirjaani. Se oli onnea. Luulin valloittavani maailman jo seuraavana vuonna. Olin yksinkertaisempi. Olin tyhmempi. Olin onnellisempi. Uskoin ihmeisiin kuin lapsi. (Nykyään uskon ihmeisiin kuin hullu.)

Joka tapauksessa se aika oli siis onnea. En viitsi selittää miksi, mutta kuuntelin silloin maanisesti satoja kertoja TÄTÄ. Vuosi 2010 on tässä:

Tällä kertaa ei tule tilaisuuksia euforiseen ajelehtimiseen. Tällä kertaa en voi kävellä koulun portaita viimeistä kertaa ja ajetella MINÄ VOITIN TEIDÄT, koska ei ole mitään koulua mistä lähtisin. Ehkä luovutin liian aikaisin. Pläh, paskat. Huomenna laitan hupun päähän ja aurinkolasit silmille ja menen rekvisiittasätkää poltellen katsomaan kun abit lähtevät rekalla vanhan kouluni pihalta. Ehkä saan karkkia.

Voisin kulkea rekan perässä pitkin autotietä ja poimia kaikki karkit matkan varrelta. Tönisin kaikki viattomat lapset pois tieltäni. Tai sitten voisin mennä kaljalle.

Tänään (tai eilen, emt, joka tapauksessa nyt tässä illalla) menin yhteen alkoholipaikkaan sisään. Join siellä kaljaa. Join yhden tuopin ja selailin jotain vanhaa Imagea. Siellä oli kolumni 18-vuotiaasta brittiartistista Jake Buggista. Kolumnisti kysyi suunnilleen näin: "Voiko kukaan alle 20-vuotias muka kirjoittaa vakuuttavasti kappaletta nimeltä The Ballad of Mr Jones?" Ajattelin että haistakaa vittu. Tietäisittepä mitä minä olen kirjoittanut.

Yksi ongelmistani on kiistämätön lapsinerouteni. Tajusin olevani useimpia aikuisia älykkäämpi joskus 12-vuotiaana. Se oli kauheaa. Masennuin pahasti. (Aloin ajatella presidenttejä istumassa paskalla. Eivät ne olleet muuta kuin tyhmiä karvattomia apinoita.) 16-vuotiaana kirjoitin kirjaa nimeltä Liha ja kehittelin sitä varten filosofisia ideoita, jotka jotkut keski-ikäiset filosofinerot olivat tietämättäni päkertäneet vaivalloisesti joskus 1700-luvulla. En ollut koskaan kuullutkaan heistä. Filosofian ykköskurssiltakin olin lähinnä lintsannut. Keksin mm. utilitarismin ja kehittelin sitä pätevämmäksi. Olin matemaattis-filosofinen aknenaamainen nero.

Voisin kirjoittaa paljon parempia juttuja kuin nyt kirjoitan. Riehakas tunnustus: en ole kirjoittanut vainajakirjaani viime aikoina juuri yhtään. Enkä kyllä paljon mitään muutakaan. Olen jumissa eri suuntien välissä.

Halusin kirjoittaa kuolleesta Marilyn Monroesta koska ajattelin että se olisi helppoa ja kivutonta. Niin se onkin. Juuri siinähän se ongelma onkin. Helppo ja kivuton ei ole erityisen inspiroivaa. Mun ajatukset liikkuu koko ajan luuserikirjassa. Se tulee olemaan minun vallankumoukseni. Aion sylkeä siihen kaiken vihan ja katkeruuten, kaiken sen kaipuun, toivon ja epätoivon jota tunsin kolme vuotta erään lähiön yläasteella.

Tiedän että vainajakirja on hyvä. En vain jaksa ajatella sitä nyt. Vittu että olen hukassa. En tiedä mitä pitäisi tehdä.

Vaatimattomin terveisin,

Mona Lisa.

Näin läheltä katsottuna olen vähän ylipainoinen.