Viime aikoina elämäni on ollut tätä:
Katson tallenteelta vanhoja Simpsonit-jaksoja. Juon todella pahaa siideriä. Yöllä makaan sängylläni ja kuuntelen radiota ja luen Bukowskia ja sanon itsekseni wooou. Kätken Bukowskin nuorten kulttuurilehti Scriptorin alle ja tuijotan katosta ohuen langan varassa roikkuvaa pölypalloa, joka tanssahtelee tauotta katonrajassa pienen tuulenvireen tanssittamana (mikä se on? ja mistä se tuulenvire tulee?). Päivällä liikun paikasta toiseen ja kahlaan lumessa ja tunnen itseni paremmaksi kuin koskaan, vaikken kirjoita paljon mitään. En puhu kenellekään mitään.
En käy töissä. En käy koulussa. Outoa etten vaan lähde jonnekin. Voisin hyvin lähteä. Sitten kun kevät tulee ja lumet sulavat, aion pakata reppuuni hammasharjan, vesipullon, joitain sanoja (by minä, Jumala, Bukowski, Sarri Nironen tai kuka tahansa), iPodin ja vessapaperia (siitä on hyötyä monessa tapauksessa, mm. jos joku ampuu sormeni irti ja tarvitsen sidettä). Nämä mukanani lähden vaan kävelemään. Kävelen jonnekin. Kävelen maantietä jonnekin. Tai jotain. En tiedä onnistuuko maanteillä käveleminen, mutta varmaan, toivottavasti.
Joka tapauksessa kävelen jonnekin ja sitten olen jossakin ja alan polttaa tupakkaa ja heittäydyin hurjiin seksiseikkailuihin 1930-luvun ahavoituneiden maalaisihmisten kanssa.
BBBBBBBBBBBBBBBbbbbbbbbbbdbdbdbigbrother
mä oon tosi paha
glugluglugluu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano mulle jotain tai kuolen