Klonkku

Olavi Uusivirran levy Elvis istuu oikealla on mulle todella tärkeä levy. Syy tälle on outo (mulla ei edes ole juuri mitään käsitystä Olavi Uusivirrasta ihmisenä): vietin loppukesästä vuorokausia yksin pienessä sähköttömässä mökissä muuten asumattomalla saarella keskellä asumatonta järveä. Olin siellä yksin ajatusteni ja verkottoman tietokoneeni kanssa ja tulin vähän hulluksi (mistä todistaa 20-sivuinen Word-tiedosto nimeltä tunkio.docx). Mökissä sattui merkityksettömästä syystä olemaan myös Elvis istuu oikealla -levy ja koska radio ei toiminut, se levy oli mulle iPodin lisäksi ainut keino kuulla ihmisääntä niinä pitkinä öinä jotka valvoin mökissä taskulampun valossa.

Siinä on jotain primitiivisellä tavalla karmivaa, kun ympärilläsi on monta isoa ikkunaa, joista tunkee sisään pelkkää rikkumatonta pimeyttä. Siis täyttä mustaa. Jos pidät pienintäkin valoa palamassa sisällä mökissä, et todellakaan näe että mitä ulkona tapahtuu. Todennäköisesti siellä ei tapahdu mitään. Todennäköisesti vesi lipuu ääneti rantakallion ohi niin kuin yleensäkin. Puut seisovat paikallaan ja huojuvat vähän satunnaisen yötuulen niihin osuessa. Muutama ötökkä lentää hiljaa maiseman halki. Ikkunoiden takana seisoo siis suurella todennäköisyydellä pimeä pysähtynyt metsä ja lähes pysähtynyt järvi. Mutta entä jos siellä onkin jotain muuta? Entä jos joku seisoo ikkunan ulkopuolella ja katsoo sisään? Jos ei joku aave tai henki, niin sitten siellä saattaa olla joku ihminen. Aivan kuka tahansa. Saaren ohi kulkee pari kertaa viikossa joku satunnainen meloja. Entä jos joku tällainen satunnainen ihminen seisoo ulkona ja katsoo sisään? Mökin ovi ei ole koskaan lukossa silloin kun mökki on käytössä (sen ei tarvitse olla, koska seudulla ei yleensä liiku ketään). Entä jos joku päättää astua sisään? En voi mitenkään valmistautua siihen. Entä jos joku päättää tappaa minut ja viedä kaiken omaisuuteni? Tai vain yksinkertaisesti tulla sisään?

Kun ajatteli tällaisia mahdollisuuksia siinä mökin sohvalla maatessa, alkoi olla herkeämätön tunne siitä että joku todella tuijotti jostakin suunnasta koko ajan. Siinä tilanteessa ei ollut mitään muuta tehtävissä kuin laittaa vanhaan CD-soittimeen Elvis istuu oikealla. Painoit nappia ja oudon painajaisen keskelle hyppeli yhtäkkiä täysin sopimatonta, ärsyttävää duurivoittoista popmusiikkia. Ärsyttävää inhimillistä lämpöä. Todiste siitä että joku Helsinki ja ihmiskunta todella olivat olemassa.

(Nyt kun kuuntelee näitä kappaleita niin kehoon tulee pelkästään hyviä tunnelmia vaikka silloin mä luulin eläväni kauhuelokuvaa. Mistä johtuu että biiseihin tarttuvat aina ne hyvät tunnelmat pimeimmistäkin ajoista?)
(Mulla on muuten lapsellinen jotenkin itsestään syntynyt koodikieli, jolla annan ihmisille ärsyttäviä lempinimiä. Jos puhun Klonkusta, tarkoitan Olavi Uusivirtaa.)
(Ei siinä ole tarkoituskaan olla mitään järkeä.)