Kuules nyt pikkuipana II

Roberto 14. tammikuuta 2013 7.08

Hei Q!

Olen lukenut sen verran blogiasi huomatakseni, että se mitä kirjoitat tänne on tekstillisesti ihan ok tavaraa ja odottelen innolla sitä sukupolviromaania jonka aiot meidän iloksemme kirjoittaa.

Mun mielestä kirjailijan perusedellytys on kuitenkin itsekriittisyys ja itseironia jota en sun teksteistä löydä juurikaan. Ei tämä ole niin vakavaa, voin taata että huomaat pettymyksen siitä kuinka vähän kirjalla voi oikeasti olla vaikutusta kehenkään sitten kun joskus ylität julkaisukynnyksen.

Ja jos haluat jonkun muun neuvon multa, niin mene duuniin. Siinä missä Miki kokee tarpeelliseksi sen että elää vapaan taiteilijan elämää ja korkeintaan vaan observoi on musta ihan helevtin tärkeetä että ihmiset jotka kirjoittavat kirjoja ovat kiinni siinä mitä tavallisten ihmisten todellisuus on. Paskaduuni ainoa todellinen kirjallinen populismi.

Roberto 14. tammikuuta 2013 7.09

t. Robert Meriruoho




_________________________________________






Moi Robert Meriruoho!


Kiitos kommentista, olen otettu. En aio kirjoittaa mitään sukupolviromaaneja. Aion kirjoittaa uuden Harry Potterin. (Onko mitään sukupolvia muuten edes olemassa? Mun mielestä on vain ihmisiä.)

Mielenkiintoinen kommentti toi itsekritiikin ja -ironian puute. Ehkä mä oon täällä jotenkin pitänyt persoonallisuuteni piilossa; todellisuudessa arkielämäni koostuu n. 60-prosenttisesti itseni mollaamisesta, pilkkaamisesta ja ennen kaikkea itselleni nauramisesta. Nää vallankumouskirjoitukset kirjoitan tiedostetun maailmanlopulliseen sävyyn (hihittelin kuitenkin ilkikurisesti, kun laitoin edellisen kirjoituksen loppuun anarkiamerkin).

Väite "ei tämä ole niin vakavaa" on kyllä paskaa. Toivoisin että se ei olisi paskaa ja että kaikki olisi ihan hyvin, mutta valitettavasti tämä on ihan helvetin vakavaa. Jos nyt käsitin mitä tarkoitit, niin en oikein tajua miten tämä voisi olla olematta vakavaa. Eikö vakavuus riipu ihmisestä ja siitä mihin tämä pyrkii?

Itse pyrin pelastamaan. Paljon. On paljon asioita, joita kohtaan tunnen hallitsematonta intohimoa ja suojelunhalua ja rakkautta. Tarkoitan lähinnä yhteiskunnan ja maailman sorrettuja (ennen muuta ei-inhimillisiä eläimiä, mutta myös kiusattuja ja tallottuja ja satutettuja ihmiseläimiä). Käsi kädessä tän sorronvastustamisen kanssa mulla kulkee palava halu palauttaa kirjallisuus elämään. Ilman kirjallisuutta ihmiset ovat ääliöitä (kirjallisuuden kanssakin he ovat ääliöitä, mutta eivät ihan yhtä pahasti). Kirjallisuus on kuolemassa monesta syystä, joista yksi on se että kirjailijat ovat kunnianhimottomia ja harmaita nyhveröitä, jotka pyrkivät pitämään "jalat maassa".

Mun mielestä on ihan vitun raivostuttavaa, että ajatellaan että ei voi mitään, sellaista se on eikä tehdä asioille mitään. Ajatellaan ettei se ole niin vakavaa ja naureskellaan kuolemanvakaville asioille ironiset viikset nenän alla.

Kukaan ei näytä olevan aikeissa tehdä kirjallisuuden kuihtumiselle mitään; jos kukaan muu ei toimi, minä toimin. Tällä hetkellä mitään ei näytä tapahtuvan, äidinkielenopettajat vain huokailevat ja pistävät pystyyn Luetko sinä? =) -kampanjoita (true story) ja pahentavat näin kätevästi koko tilannetta. Valtakulttuurissa kirjallisuus on harmaata keski-ikäisten kissanaisten pikku puuhastelua. Kohta koko ala on kuollut keski-ikäisten kissanaisten mukana, ellei jostain pian ala ilmestyä nuoria kiihkeitä ihmisiä jotka osaavat kirjoittaa ja haluavat muuttaa tilanteen. Minä olen yksi sellainen nuori ihminen, ja jumalauta että toivon etten jää ainoaksi.

"Voin taata että huomaat pettymyksen siitä kuinka vähän kirjalla voi oikeasti olla vaikutusta kehenkään sitten kun joskus ylität julkaisukynnyksen." Tämähän riippuu täysin kirjasta. Jos kirjoittaa jonkin esteettisfilosofismodernistisen taideteoksen nimeltä Universumi kukkii varpaissani: runoja perulaisen puhelinkopin takaa ja kuvittelee sillä räjäyttävänsä maailmankaikkeuden, on ehkä turha odottaa mitään erityisiä tuloksia. (Jopa Universumi kukkii varpaissani voi kuitenkin olla jollekulle yksittäiselle sielulle tärkeämpää kuin mikään muu.)

Kuten sanoin, kaikki riippuu täysin kirjasta. Et voi vilpittömästi väittää, etteivätkö esim. Harry Potterit olisi jättäneet tähän maailmaan ihan valtavaa vaikutusta (niitä on helvetti soikoon myyty 450 miljoonaa kappaletta). Minä ainakin voin omasta kokemuksestani sanoa, että Harry Potterilla on väliä. Ala-asteella olisin ollut huomattavasti mielikuvituksettomampi ja todennäköisesti myös ilkeämpi ihminen ilman asioita jotka opin Pottereista (niistä todella oppii tärkeitä juttuja). Ilman Harry Pottereita en varmaankaan osaisi kuvitellakaan haluavani miksikään helvetin "kirjailijaksi".

Harry Potter on ollut miljoonille ja taas miljoonille nuorille hylkiöille rinnakkainen todellisuus, jossa on voinut kokea ystävyyttä ja mahtavuutta ja seikkailua, joita ei välttämättä ole löytynyt omasta arkitodellisuudesta. Moni hyljeksitty lapsi tai nuori on saanut voimaa kirjallisuudesta, oli kyseessä sitten Potter tai vaikka Perks of Being a Wallflower tai mitä tahansa. Kirjallisuudella on vaikutusta, jos kirjallisuus löytää tiensä ihmisten sydämiin (edes yhteen sydämeen).

Vuosi 2010 olisi ollut mun elämässä todella erilainen, jos en olisi silloin jostain käsittämättömästä syystä päättänyt lukea Pirkko Saision omaelämäkerrallista trilogiaa (kyllä). Ne kirjat vaikuttivat merkittävästi tapaan jolla käyttäydyin ja katselin maailmaa niinä kuukausina. Vähän myöhemmin käteeni osui Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet ja aivoni muotoutuivat lopullisesti uudella tavalla. Ihan kuin olisin koko edeltävän elämäni odottanut niitä lauseita. Kun ne lauseet sitten oli käyneet mun silmien edessä, olin se mitä nyt olen: blogia kirjoittava, Morrisseytä rakastava, kasvissyövä pikkuvanha paskiainen, joka kuuntelee keskiviikkoisin huvikseen kristillisten nuorten radio-ohjelmia ja kirjoittaa tämän näköisiä lauseita, sen sijaan että olisin pysynyt löhöävänä, laiskanpulskean sarkastisena vihaisena antiteistisenä teiniriiviönä.

About vuosi sitten satuin osumaan Janne Kortteisen blogiin ja myöhemmin tämän kirjaan ja se oli taas uudenlainen tajunnanräjäytys ja muutos mun aivojen asetuksissa. En osaa sanoa mitä tarkalleen ottaen tekisin tällä hetkellä ilman Janne Kortteista, mutta todennäköisesti kirjoittaisin eri tavalla ja erilaista kirjaa. Mulle Janne Kortteisen tekstit on edustaneet aitoutta ja rehellisyyttä ja kiihkeyttä, jollaisilla en tiennyt että ylipäätään voi kirjoittaa. Tämä on mun tapauksessa viimeisin esimerkki siitä miten lauseilla voi peruuttamattomasti vaikuttaa ihmisen tajuntaan. Janne on ihan eri juttu kuin Antti, mutta molemmat on vaikuttaneet muhun voimakkaasti ja ilman heitä minä ja tulevaisuuteni näyttäisimme todella erilaisilta. Kirjallisuudella on vaikutusta, jos kirjallisuus löytää tiensä sydämeen.

Joka tapauksessa tällä ylipitkällä selonteolla tein toivottavasti selväksi, että ajatus siitä ettei taiteella tai kirjallisuudella voisi olla mitään vaikutusta kehenkään tai mihinkään on mun mielestä täysin käsittämätön. Taiteilija on mukamas "jalat maassa" sanoessaan, ettei hänen taiteenlajillaan ole vaikutusta todellisuuteen. Sitä toistellaan koko ajan. Mutta plöh, vittu mitä paskaa! Joka sekunti jossain päin maailmaa jonkun mieli räjähtää jonkin taiteellisen kokemuksen seurauksena. Sellainen ei unohdu. Jos näkee elokuvan delfiinien teurastuksesta Japanissa, ei enää koskaan näe ihmisiä ja eläimiä ihan samalla tavalla. Jos kuulee laulun It takes a fool to remain sane, ei enää koskaan katso omaa pelkoaan ihan samalla tavalla. Jos lukee kirjan portaiden alla asuvasta kiusatusta pojasta, joka tajuaakin olevansa maailman kuuluisin velho, ei enää koskaan katso omaa surkeuttaan ihan samalla tavalla.

Kirjallisuudella voi olla vaikutusta ihmisiin. Kun kirjallisuudella on vaikutusta ihmisiin, sillä on vaikutusta maailmaan, sillä kaikki tässä maailmassa riippuu ihmisistä. Pitää vain kirjoittaa ihan vitun hyvin. Kun piiloutuu "en kuitenkaan voi vaikuttaa mihinkään" -ajatuksen taakse, ei varmasti voikaan vaikuttaa mihinkään. On kuitenkin itsepetosta ajatella että maailmaan vaikuttaminen kirjallisuudella olisi jokin matemaattinen mahdottomuus. Se on epätodennäköistä (varmaan 0,001 % ei-tieteellisestä kirjallisuudesta jättää jonkin erottuvan jäljen maailmaan) ja TODENNÄKÖISESTI minäkin epäonnistun surkeasti, mutta totta helvetissä aion yrittää. Aion löytää tien mahdollisimman monen ihmisen sydämeen. Jos munaan koko jutun, niin olenpa sentään ainakin tehnyt parhaani. Sitten voin vetäytyä sohvalle ja alkaa käyttäytyä niin kuin normaalit kunnolliset ihmiset, mutta juuri nyt velvollisuuteni on olla taivaita tavoitteleva hullu.

Mille perustat sen ajatuksen, ettei kirjalla voi olla vaikutusta kehenkään? Mua jäi kiinnostamaan.


Duuniin menemisestä: aion kyllä mennäkin, kunhan vaan ensin löydän jotain siedettävää hommaa. Tähän mennessä en ole päässyt minnekään, mutta en kyllä ole erityisemmin yrittänytkään. Mutta joo, yritän tehdä asialle jotain.


PS: Luen just tällä hetkellä sun kirjaa. Tähän mennessä helvetin jees. Askelen päässä siitä jostain woaahh-pisteestä
PS2: Sulla on tosi uljas nimi. Robert Meriruoho. Ooh