Kuules nyt pikkuipana

Muutama yö sitten kävelin autioilla lumisilla kaduilla katulamppurivien alla ja ajattelin julkisuutta. Jostain syystä kirjoittajan kohdalla julkisuus on aivan eri asia kuin muusikon tai näyttelijän tai seiväshyppääjän. Kirjailija on jotenkin liian hyvä julkisuudelle. Liian vakava ja ylhäinen. Kun joku mainitsee julkisuuden ja kirjoittamisen samassa yhteydessä, "kirjamaailma" mukamas kohahtaa ja säpsähtää ja raivostuu, vaikka todellisuudessa joka vitun kirjailija haluaa julkisuutta. Jos joku väittää sielunsa syvimmällä vilpittömyydellä haluavansa pitää kirjoituksensa "pienen piirin juttuna", hän ei puhu totta.

Mulle tässä asiassa ei ole mitään epäselvää: totta kai haluan, että mahdollisimman moni lukee juttujani. Haluan, että mahdollisimman moni kuulee mitä mulla on sanottavana. Haluan että minut muistetaan 200 vuotta kuolemani jälkeen. Ennen kaikkea haluan muuttaa asioita. Aion muuttaa asioita.

Tietysti voisin jalosti puhua julkisuuden turmiollisuudesta ja huomion pinnallisuudesta jne. jne., mutta se olisi moraalisesti väärin. Mulla on velvollisuuksia itseni ulkopuolelta. Kyse ei ole itseisarvoisesti pelkästä kirjallisuudesta. Kyse on myös oikeista asioista, elävistä asioista. Voisin totta kai pysytellä pienen piirin juttuna, mutta valitettavasti mulla on miljoonia sieluja, miljardeja henkiä ja yksi kirjallisuus pelastettavana. En aio kääntää selkääni ja ajatella että paskat, dokailen tässä mieluummin. Kirjallisuus on väline, jolla voit vaikuttaa maailmaan ympärilläsi.

Yksin en voi tehdä mitään. Jonkun on lähdettävä tähän juttuun mukaan. Mielellään mahdollisimman monen. Tarvitsen ihmisiä, jotka uskovat minuun, mutta miljoona kertaa enemmän tarvitsen ihmisiä, jotka uskovat itseensä. Tarvitaan esitaistelijoita ja tienraivaajia. Kirjallisuusmaailmaa päin on ajettava raskaalla välineistöllä, aiheutettava räjähdyksiä ja nostettava koko juttu uuden näköisenä ylös. Minä en välttämättä onnistu siinä, ja siksi tarvitaan myös muita. Kirjallisuus on nostettava elämään.

Tähän tarvitaan kykyä sietää julkisuutta. Ja mahdollisesti myös arvostaa sitä.

Haluan olla elintärkeä jollekulle chileläisen pikkukylän 15-vuotiaalle itsemurhan partaalla roikkuvalle kummajaiselle. Haluan saada jonkun nuoren australialaisen sielun lähtemään yöllä ulos ja juoksemaan niin kovaa kuin jaloista lähtee ja tuntemaan että elämää kohti kannattaa mennä. Haluan saada jonkun toivottoman hulttion valitsemaan Vegemestan Mäkkärin sijaan. Haluan ettei enää yksikään pieni porsas joudu syntymään ahtaaseen häkkiin tukehtumaan ulostehöyryihinsä. Haluan että kalpea norjalaistyttö makuuhuoneessaan painaa kirjani (lauseeni, sieluni, sydämeni) vasten rintaansa ja tuntee jotain helvetin suurta.

Mikään tästä ei voi tapahtua ilman julkisuutta. Jos pidän kirjoitukseni "pienen piirin juttuna", chileläisen pikkukylän 15-vuotias kummajainen ampuu aivonsa seinille, nuori australialainen sielu jää sängylleen makaamaan ja tuijottamaan kattoon, toivoton hulttio työntää bigmacia ruoansulatukseensa, 500 miljoonaa pientä porsasta kiljuu aivotulehduksiaan ja kalpea norjalaistyttö itkee tyynyynsä. Mulla on velvollisuus edes yrittää ojentaa käteni niille jotka makaavat katuojassa. En todellakaan aio pitää sydäntäni pienen piirin juttuna, enkä ota päätä perseestäni ainakaan ihan lähiaikoina.

Toistaiseksi tää kaikki on pelkkää uhoa ja suuria sanoja. Aion kuitenkin tehdä parhaani tehdäkseni tästä todellisuutta. Ehkä epäonnistun surkeasti, mutta mieluummin putoan tietäen että tein parhaani kuin voivottelen loppuelämäni sitä etten edes yrittänyt.

Kirjoittaminen ei vaadi mitään pyhää asemaa tai valovuosien syvyistä viisautta. Kukaan ei voi olla liian nuori tai naiivi tai lapsellinen ollakseen helvetin hyvä kirjoittaja. Nuoruus ja naiivius ja lapsellisuus ovat elintärkeä osa ihmisyyttä. Olen vitun kyllästynyt kuvauksiin keski-ikäisten keskiluokkaisten keskivertoihmisten murhaavaan tylsistä arkikommelluksista. Olen vitun kyllästynyt kirjamessuilla eläkeläisiä viihdyttäviin stephenfrytuomaskyröihin ja paskantärkeisiin kirjallisuuspalkintoihin. Olen vitun kyllästynyt kuolleeseen ja harmaaseen ja keski-ikäiseen elitismiin. Kirjallisuus on pohjimmiltaan sielun vuodattamista paperille, toisten sielujen koskettamista ainutlaatuisella tavalla, puhetta sydämeltä sydämelle. Kirjallisuus voi olla palavaa ja hullua ja neroa ja hengittävää. Kirjallisuus ei vaadi muuta kuin tekstinkäsittelyohjelman tai blogin tai vaikka kynän ja vessapaperia. Nimenomaan siksi se voisi olla nuorten nerojen ja hylkiöiden ja huligaanien tärkein taidemuoto, mutta kirjallisuusihmiset tappavat itse itsensä ja taiteenalansa vaatimalla pikkurilli pystyssä jotain korkeakulttuurista pölyä ja rauhaa.

Älä ole pelkkä runoilija. Älä ole pelkkä huligaani. Ole jotain siltä väliltä. Ole kumpaakin. Hallelujah