Minun kohtaloni ja muiden ihmisten kohtaloita

Tämä sota jatkuu.

Tapasin eilen taas uuden terapeutin. Kun alkuesittelyiden jälkeen päästään kohtaan, jossa minun pitäisi selittää mikä "ongelmani" on, alan vilkuilla seiniä ja hihittää puolihysteerisesti. "En tiedä mistä aloittaa."

Hihittelyn jälkeen ajelin liikennevälineillä pakkasen läpi ympäri kaupunkia ja olin jossain omituisessa hypnotisoidussa tyytyväisyyden tilassa. En tiedä mitä se oli. Varmaan se liittyi siihen, että oli päivä ja altistuin taas auringonvalolle, ja tätä ei tapahdu usein.

Auringonvalo ei tietenkään kestä pitkään tähän aikaan vuodesta, ja kohta olikin taas pimeää ja tärisin bussipysäkillä Hakaniemessä. Huomasin, että samalla pysäkillä seisoi joku jonka joskus tunsin. Yritin ottaa häneen katsekontaktia, mutta hän katsoi suoraan lävitseni. Hän ei nähnyt minussa ketään. Okei, ajattelin ja käännyin pois.

Illalla lähdin bussilla kohti vanhempien miesten suosimaa homobaaria.

Nyt tunnustan erään asian. Olen tekstiviestitellyt erään parikymmentä vuotta vanhemman homomiehen kanssa. Jos kysyt että miksi, niin se on jotain psykologisesti niin monimutkaista että voin vastata vain että en tiedä. En tiedä, en tiedä, en tiedä. Koska olen hämmentynyt kakara ja kroonisesti ikävystynyt? Joka tapauksessa hän kirjoittelee minulle kaikenlaista mukavaa ja toisinaan romanttis-eroottista, ja minä vastailen kohteliaasti ja vitsikkäästi. "Uskallanko nyt kertoa että haluan nuolla sua." "Kiva kuulla! :)"

Hän kutsui minut homobaariin. Ajattelin että en ole koskaan nähnyt homobaaria sisältä ja YOLO, joten mikä ettei? Ylipäätään: onko tässä jotain väärin? Onko? Jos ei ole, niin miksi tämä tuntuu niin väärältä? Hän on kiltti, fiksu ja hiukan yksinäinen. Enkö minä nyt käytännössä leiki hänen tunteillaan? Leikinkö? En tiedä. En ole väittänyt hänelle olevani homo. Mutta en toisaalta ole sataprosenttisen selväsanaisesti kumonnut sitä mahdollisuutta.

Teen usein asioita jonkinlaisella keräilymentaliteetilla. Haluan elämäni lopuksi voida sanoa tehneeni paljon uskomattomia asioita. Se on mielestäni täsmälleen oikea asenne. Mutta tietenkin raja pitäisi vetää muiden satuttamiseen.

Kun viimein löysin vanhempien miesten suosiman homobaarin ja kävelin sisään, todellisuus iski. Tajusin olevani epämääräisesti kauhuissani. Kävelin hämmentyneen kierroksen baarissa ja tunsin itseni viemäristä ryömineeksi peikoksi. Lauantai-ilta oli vetänyt sisään myös suuret joukot trendikkäitä nuorempia homoja. Kukaan ei sanonut etten ole tervetullut, mutta tiesin itse olevani väärässä paikassa. Sellainen yksinäisyys on kauheinta yksinäisyyttä. Lopulta seksikäs baarimikko tuli ilmoittamaan, että ikäraja oli 24, ja pakenin ihan mielelläni. Oloni oli kauhea. Tekstiviestikaverini sai minut kiinni portaikossa ja halasimme ja sitten häivyin pakkaseen ja olin jäädä ratikan alle.

Henkilö, josta käytän tässä nyt kiertoilmausta ∞, oli juuri sopivasti palaamassa kotipaikkakunnaltaan, josta käytän tässä kiertoilmausta Moskova, ja pelastauduinkin pakkasesta Prankkariin ja jäin sinne odottamaan ∞:tä.

Lopulta ∞ saapui paikalle. Samaan aikaan hänen kanssaan pöytääni istui kuitenkin toinenkin hahmo. Pieni tatuoitu tyttö, joka huojui ympäri baaria ja istahteli ihmisten pöytiin. Minulle tuli hänestäkin kauhea olo. Hän "jutteli" minulle ja yritin jutella vastaan, mutta hän oli joko niin äärimmäisessä kännissä tai jonkin nimeämättömän huumeen vaikutuksen alaisena, että hänen sanomissaan lauseissa ei ollut mitään sisäistä logiikkaa. Tuijotin hänen tyhjiin silmiinsä ja sanoin "Mene nukkumaan. Mene nukkumaan. Mene nukkumaan" ja hän takertui ranteisiini ja uhkasi vetää minua turpaan.

∞ sanoi "Mä en jaksa tätä nyt" ja kertoi lähtevänsä kävelylle ja käski soittaa sitten kun olen saanut juotua tuoppini. ∞ häipyi, ja pian sen jälkeen Sekava Tyttökin nousi paikaltaan ja lähti jatkamaan kierrostaan yksinäisten äijien pöydissä. Se oli syvästi masentavaa, ja aika vaarallista, ja ajattelin että tuo perhonen lentää vielä hetken tässä kohtaa historiaa ja ihan kohta se on kuollut. Teki mieli kysyä missä hän asui ja kuljettaa hänet ostoskärryillä sinne.

Sain tuoppini juotua ja lähdin ulos. Yritin saada ∞:ään yhteyttä, mutta se ei onnistunut. Yritin uudestaan, ja uudestaan, mutta ∞ oli kadonnut. Tunsin olevani painajaisessa. Sitten tajusin, että rahani olivat kadonneet.

Palasin takaisin Prankkariin ja kiersin jokaisen pöydän kysellen onko joku sattunut äsken "löytämään" pariakymppiä tuolta penkiltä. Kirkaskasvoiset alaikäiset teinit kysyivät viattomasti, ostaisinko heille kaljaa. Yksinäiset äijät vastasivat humalaisella stand up -komiikalla ja minä vastasin heille ankealla stand up -komiikallani. Boheemin Tarzanin näköinen jäbä epäili, että tatuoitu Pikkumyy oli varmaankin vienyt rahani pöytääni istuessaan, mistä en ollut kovinkaan vakuuttunut Pikkumyyn syvän ja sokean sekavuustilan takia, ja paljon myöhemmin tajusin, että boheemi Tarzan oli varmaankin syyllinen itse, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä.

Suurin osa rahoistani oli kadonnut, ∞ oli kadonnut ja ulkona oli kylmää kuin pakastimessa. Kokosin jäljellä olevat senttini kämmenelleni ja laskin, että minulla oli TASAN 2 euroa ja 50 senttiä. Looginen suunta oli siis Flemari. (Huom: en ihannoi rappioromantiikkaa, en tiedä miksi tämä kuulostaa siltä.) Ryömin Flemariin ja ostin kaljan, 2,50. Istuin alas ja kerroin toiselle hylätyn näköiselle hahmolle, että tunsin olevani painajaisessa. "Mä en siis ole todellinen", hahmo sanoi mietteliäästi.

Lähetin ∞:lle monta kertaa viestin "Flemari", "Flemari", "Flemari", ja lopulta hän ihmeenomaisesti käveli baariin sisään ja minusta tuntui suunnilleen siltä kuin Jeesus olisi palannut ihmisten keskuuteen. Hän ei tiennyt miksen ollut saanut häneen yhteyttä. Hylätty hahmo paljastui nuoreksi historianopiskelija-runoilijaksi, ja kohta taivalsimme hänen ja hänen nuoren filosofiystävänsä kanssa talvisen Helsingin kylmyydessä. He vaikuttivat älykkäiltä ja mukavilta, mutta myös iloisemmilta kuin minä, mikä on minulle aina hankalaa, ja tunsin sillä hetkellä niin syvää ankeutta koko ihmiskuntaa kohtaan etten jaksanut sanoa kenellekään enää juuri mitään. He keskustelivat älyllisistä asioista ja ymmärsin yhtäkkiä, että oikeastaan nautin keskusteluista eniten silloin kun ne ovat 1) epä-älyllisistä aiheista mutta 2) älykkäitä.

Olin väsynyt ja jäätyä elävältä farkkutakkini sisään (pukeudun vuoden ympäri samalla tavalla), ja kohta kävelin yksin Alepan lämpimillä käytävillä. Taskuuni oli jostain ilmestynyt 50 senttiä, ja ostin sillä ohuen lakupötkön, jossa oli suklaata sisällä. Sitten ajelin bussilla kotiin ja nukuin huoneeni lattialla ihan vain siksi että tiesin olevani vanha ja likainen enkä halunnut liata lakanoitani.

..........................

Olen tehnyt taas yhden hullun suunnitelman tulevaisuuteni suhteen. Se on oikeasti hullu. Siis oikeasti. En tiedä onko se enemmän pelkurimaista vai rohkeaa, mutta... äh, en tiedä, katsotaan. Jos siitä ja edes osasta muista suunnitelmistani tulee lopulta todellisuutta, vaikuttaa siltä että elämästäni on tulossa todella omituinen kokonaisuus. Lopulta kirjoitan siitä kaikesta, ei kiertelyä tai valheita. Olen jo nähnyt ja saan vielä nähdä miltei uskomattomia esimerkkejä siitä, millaista ihmiselämä voi 2000-luvun ensimmäisellä puoliskolla olla. Jos siis vain olet tarpeeksi hullu ottamaan askeleita puoliksi tuntematonta kohti.

Arvelen että kirjoittaisin paremmin, jos joku toinenkin nuori kirjoittaja tekisi samanlaista juttua kuin minä. Siis kirjoittaisi oikeasti isoja tarinoita oikeasti kiehtovista sieluista ja yrittäisi päästä sillä korkealle muutenkin (muutenkin) kuin taiteellisesti. Nyt tuntuu, että olen vähän yksin. Olisi inspiroivaa jos olisi joku toinen.

En vain yksinkertaisesti YMMÄRRÄ suomalaista "romaanitaidetta". Itse asiassa VIHAAN sitä. Miksi niiden kaikkien täytyy olla niin vitun samanlaisia? Tylsä keski-ikäinen päähenkilö elää harmaata arkea ja tekee tylsiä asioita, ja kaikki haisee tiskiaineelta. Miki L. saapuu pelastamaan tilanteen ja päättää tehdä poikkeuksen tähän kuvioon. --> Tylsä keski-ikäinen päähenkilö elää harmaata arkea ja TÄMÄN LISÄKSI ihastelee bensa-asemia. VITTU

Silloinkin kun tarina on iso, kirjoittaja yleensä lässäyttää sen tuntemalla jotain sisäistä tarvetta olla "vaatimaton" ja suhtautua tarinaansa "terveellä järjellä" ja "arkisesti" tai kenties "ironisesti".

Suuruudenhulluus on vain inhimillisen mielikuvituksen kunnioittamista. Tulipa taas suuruudenhullu lause, lisätkää se Olli Branderin brainyquoteihin.

Teillä on käytössänne kaikki mahdollinen ja ei-mahdollinen. Voisitte tehdä mitä tahansa todellisuudella ja epätodellisuudella ja heitätte sen mahdollisuuden hukkaan.

:(

..........................

Tässä yhtenä päivänä liotin teepussia teekupissa, kun äkkiä iski kauhea kylmä tunne: "Miksi The Sundays?"

Jähmetyin ihan kirjaimellisesti liikkumattomaksi niin kuin usein silloin kun muistan jotain noloa menneisyydestä.

Hetken kuluttua toivuin ja jatkoin matkaani sohvalle. Istuin alas ja sitten vielä pahempi: "Miksi Gatsby?"

Laskin teekupin alas painajaismaisen häpeän ja itseinhon vallassa enkä pystynyt tekemään mitään.

Puolitoista päivää meni näin. Olin todella syvällä tässä: "Miksi thesundaysgatsbymorrisseyhoudininealcassadyoscarwilderiverphoenixjamesdeanarmenianeuroviisukappalestayaliveremuslupin?"

En tiedä kuinka tavallista on jotenkin hävetä sitä, että diggailee asioista. Minulle tällainen kokemus on itsestään selvä. Muistan kun 13-vuotiaana lakkasin yhtäkkiä tietoisesti pitämästä kaikesta mistä olin lapsena pitänyt ja vaihdoin tykkäämisen häpeämiseen. Kuuntelin kuulokkeista musiikkia mahdollisimman hiljaa, jotta kukaan ei kuulisi mitä kuuntelin, enkä kyllä sitten itsekään kuullut mitä kuuntelin.

Tosiasia on, että tunnen vetoa "noloihin" juttuihin. En välttämättä edes pidä niistä, tunnen niihin vain vaikeasti määriteltävää vetoa. Pidän The Sundaysista. Gatsbysta en edes pidä, tunnen sellaiseen vain vetoa. Jonkinlainen ärsyttävyys ja rasittava suuruudenhulluus vetoaa meitsiin. Sitten kaikista näistä asioista tulee jonkinlainen outo kokonaisuus. Morrisseyltä olen oppinut sen, että kannattaa luovasti imeä mahdollisimman paljon mahdollisimman jännittäviä vaikutteita itseensä; näistä asioista, jotka tulivat sinua ennen, lopulta rakentuu se kuka sinä olet.

"Olli Brander" ei tietääkseni ole mikään erillinen henkilöhahmo (vaan minä, tai en tiedä), mutta se rakentuu mm. tällaisista asioista, ja joskus vain iskee sellainen vastenmielinen krapulainen tunne että mitä tekemistä minulla on näiden asioiden kanssa? mikä oikeus minulla on omia niitä? mikä oikeus minulla on kirjoittaa niistä? mitä vittua minä muka tiedän niistä?

Olin tässä pari vuotta aika vapaa tästä häpeästä. Jotenkin kirjoittelin vain eteenpäin. Mutta nyt se typeryyden tunne alkaa taas hiipiä elämääni.

Pelkään koko ajan, että jonain päivänä vain kasvan aikuiseksi ja menetän kaiken sen mikä tekee tästä ollibranderjutusta millään tavalla inspiroivaa. Ne asiat, jotka tekevät minusta ärsyttävän, ovat samalla ne asiat jotka antavat tälle jutulle hengen ja elämän. Entä jos kohta vain unohdan tämän kaiken ja alan kirjoittaa tiskiaineelta haisevaa "suomalaista romaanitaidetta"? Se olisi pahempaa kuin kuolema.

Olen huomannut että häpeää ei oikein voi tietoisesti kääntää pois päältä. Sen voi siis antaa lamaannuttaa. Tai sitten voi vain päättää toimia häpeästä huolimatta. Tämä on ainut mielekäs vaihtoehto.

Lopulta, rationaalisesti ajatellen, on aivan ymmärrettävää miksi juuri minä tunnen vetoa juuri näihin asioihin. Ja vaikka se ei olisi lainkaan ymmärrettävää, saisin tuntea niihin vetoa silti. Siispä, kolmannen kerran, hyvät naiset ja herrat ja ne jotka eivät ole kumpaakaan, Armenian euroviisukappale: