Pyhyydessä

En halua olla mitään muuta kuin minä. Olen nyt kokeillut kaikenlaista, ja aina, kun olen mitään muuta kuin minä, tuntuu yksinkertaisesti helvetin pahalta. En osaa valehdella, en osaa hämätä, en osaa esittää. Tai osaan, mutta siitä jää kauhea olo. Kipu, kipu, kipu

Oltiin Helsing barissa. Jäin hetkeksi yksin ja sliipatut jääkiekkoilijat alkoivat kaveerata kanssani. Ajattelin vain, että te olette ihan kivoja, mutta meillä ei ole paljoakaan yhteistä, ette todennäköisesti tiedä surusta, kivusta ja huonosta onnesta juuri mitään ja kohta te olette kuolleet. Anteeksi, anteeksi ja anteeksi. Saatan olla joistakin näistä väärässä, paitsi viimeisestä.

Joissain piireissä mulla on jonkinlainen maine ankeana ilonpilaajana, ja se on niin hauskaa etten jaksa tehdä asialle mitään. Olen kirjoittanut siitä kirjaani. Olen kirjoittanut teistä kirjaani. Tai en teistä, vaan niistä asioista joita saatte päässäni aikaan. Tämä kirja on nyt pelastusrenkaani, ilman sitä vain ajelehdin ja horisontti on joka suunnassa tyhjää.

Päivä alkoi surulla, kun heräsin ja avasin TV:n. Matti Rönkä kertoi, että "jouluherkuilla" on "tekijänsä". Seuraavaksi näytettiin sika"tuottaja" Taru Antikaista. Tämä nainen kiduttaa joka vuosi tuhansia eläimiä, jotka ovat 3-5-vuotiaan lapsen älykkyystasolla, ja Yle Uutisissa hän seisoo painajaista muistuttavan tehosikalan keskellä ja itsetietoisesti taputtelee rääkkäämiään eläimiä ja virnistelee kameralle. Olet niin pimeä ihminen. Olet sammuttanut niin suuren osan ihmisyyttäsi. Taru, en voi ikinä ymmärtää, miten voit tehdä toiselle, saati sitten tuhansille toisille, jotain tällaista. Kun olet 83 vuotta ja makaat kuolinvuoteellasi, yrität vielä pyytää anteeksi, muttet pääse näistä luurangoista koskaan eroon. Et pääse niistä koskaan eroon. Et voi ottaa tätä takaisin. Vaikka pyytäisit anteeksi kymmenen tuhatta kertaa, et voi ikinä korvata kymmentä tuhatta helvetillistä elämää. Perustit elämäsi jollekin, jonka aina, aina, alusta alkaen tiesit olevan väärin. Miltä se tuntuu?

Nykyään on aika usein fiilis, joka Harry Potterilla oli kun hän puhui Voldemortille: "You're the weak one. You'll never know love, or friendship. And I feel sorry for you."

En halua elää tässä ajassa ja paikassa. Uutisissa esitellään dystooppisia näkyjä normaaleina. Mutta vuosi on 1914. Vuonna 1964 olen vasta 70. Mulla on lapsenlapsia, joille kerron elämästä ja kivusta ja onnellisuudesta ja tieteellisesti realistisesta Jeesuksesta, ja kaikki on paremmin, olemme yhdessä, syömme synteettisesti tuotettua kinkkua, ja avaamme lahjat

Outoa