Surua

Katselen ikkunasta naapurin 16-vuotiasta koiraa, joka kävelee haurain jaloin nurmikolla. Tiedän, että tänään se nukahtaa viimeisen kerran. Se on ollut elämäni sivuhenkilö jo melkein 15 vuotta. Viime ajat se on pyörtyillyt aina kiihtyessään, ja tänään se viedään lopetettavaksi. Tämä on sen viimeinen kävelylenkki. Se vilkuilee emäntäänsä valppaana ja yrittää ymmärtää miksi tämä on levoton.

Mutta mikä olisi toinen vaihtoehto? Ikuinen elämä? Mitä enempää voi pyytää kuin pitkän täyden elämän, joka lopuksi päättyy kuolemaan.

Elämäni on suremista. En ole turtuneella tavalla masentunut; olen valtavan surullinen, oikeastaan melkein koko ajan. Siinä on ero. Olen ollut surullinen jo monta vuotta. Nyt elän ehkä yhtä vaikeimmista jaksoista tähän asti.

Tajuan että koko sen ajan, kun olen tuntenut monet tätä lukevista ihmisistä, olen ollut niin surullinen että pystyn tuskin hengittämään. Mietin miksei se välity kohtaamisissa. Yleensä muita tavatessani havahdun jossain vaiheessa siihen, etten sano mitään oikeaa. Joitain kuukausia sitten ongelma oli, että puhuin kuulemma koko ajan itsestäni. Saatoin puhuakin koko ajan "itsestäni", mutten kyllä sanonut mitään todellista. Se oli vain sisällötöntä hiljaisuuden täyttämistä, oikean yhteyden korvaamista. En koskaan sano miltä minusta oikeasti tuntuu tai mitä oikeasti ajattelen. Tekevätkö ihmiset niin yleensä? Tekevätkö? Pitäisikö? En tiedä.

Kun jutellaan arkisista asioista, ei tule mieleen sanoa että "Ai niin, mä oon muuten joskus niin onneton ja väsynyt että eläminen tuntuu painajaiselta."

Olen kuulemma vaikeasti lähestyttävä ja etäinen ja minua kohtaan on vaikea tuntea myötätuntoa. Jaa. Se johtuu varmaan siitä, etten ilmaise tunteita spontaanisti enkä oikeastaan sano mitään. En sano mitään, en ole missään vaiheessa sanonut mitään enkä tiedä miten aloittaa sanomaan mitään. Naamallani on koko ajan epämääräinen ankea hymy eikä se tarkoita tai viesti yhtään mitään, se vain on siinä. Onhan se surullista, mutta en voi vain päättää ryhtyä ihmiseksi, joka on helposti lähestyttävä, lähellä ja jota kohtaan on helppo tuntea myötätuntoa.

En syytä ketään mistään.

Tämä suremishomma vie kaiken energiani. Minkä tahansa tekeminen on kuin olisi ensin juossut maratonin.

Wikipedian maraton-artikkelin kuva: "Vuoden 1896 olympiamaraton"

Joskus iskee paniikinomainen, epätodellinen kauhu, ja silloin vain tartun päähäni ja hoen että ei voi olla totta, tämä ei voi olla totta. Seuraava lause olisi "haluan kuolla", mutta ajatukseni pysähtyy aina sitä ennen. En halua kuolla. En varsinaisesti halua elääkään, mutta en halua kuolla. Toivoisin, että tämä olisi painajainen josta voisi herätä. Ei voi herätä.

Toisille annetaan painajainen, toisille ei. Jumalaan uskovat varmaan olettavat, että Jumala on joko paha tai yrittää opettaa meille jotain.

Ehkä olen tehnyt vääriä valintoja. Mutta joskus on tilanteita, joissa jokainen vaihtoehto on epätoivoisen, epäinhimillisen, kauhistuttavan huono. Sitten pitäisi valita kaikkein vähiten huono. Ja kaikkein vähiten huonokin tarkoittaa sietämätöntä kärsimystä.

Minkä tahansa tekeminen vaatii suurta tahdonvoimaa. Muun muassa siksi on jonkinlaista taikaa, että kirjoitin parin viime yön aikana 12 sivua kirjaa. Vietin pari yötä yksin maaseudulla ja jossain vaiheessa vain nousin makuuasennostani ja aloin kirjoittaa. Ja sitten kirjoitin.

Ja se oli uskomatonta. En ollut muistanut, että kirjoittaminen voisi olla sellaista. En enää koskaan halua jumiutua kirjoittamaan jotakin, jonka kirjoittaminen ei tunnu oikealta. Ero on kuin yöllä ja päivällä.

Kirjoitin eteenpäin juuri oikealla aivojen ja sydämen yhdistelmällä ja monta kertaa yksinkertaisesti huusin hiljaisuuteen vedet silmissä että "aaa, mitä vittua, tämä on niin hyvä". Olin onnellinen 48 tuntia.

Tämä on se juttu, mitä minun on tarkoitus tehdä elämässäni. Jos saan tehdä tätä, voin selviytyä.

Olin jo ehtinyt alkaa miettiä, osaanko ylipäätään kirjoittaa kirjoja. Ehkä koko juttu onkin vain valtava virhe. Ehkä oikeasti olen vitun paska.

Nyt tiedän jälleen etten ole. Olen siitä aika varma. Osaan kirjoittaa tavalla, johon suuri enemmistö ammatikseen kirjoittavista ihmisistä ei pysty. Kirjoitan yhtäkkiä parempaa kirjaa kuin edes lapsellisimmissa nerouskuvitelmissani osasin kuvitella.

Onko väärin sanoa näin? Onko niljakasta olla iloinen siitä, että osaa jotain? En tiedä. Kannan mukana aika paljon kaikkea vaikeaa ja kipeää. Jos niiden lisäksi olen saanut tämän, minulla on jotakin jolle elää. Yksikin syy elää voi riittää vaikka olisi monta syytä kuolla. Se auttaa vastarannalle. Siellä on joku vastassa.

Olkoon tämä surun vaihe elämässäni. Pelkkä vaihe. Tämä on elettävä, jotta voisi tulla jotain muuta. Kahlaan tämän lumen peittämän meren yli ja sitten olen jossain muualla. Vähän myöhemmin haluan täyttää tämän elämän rakkaudella, ymmärryksellä ja lämmöllä. Haluan etsiä ja löytää ihmisiä, joiden kanssa voi vain maata puoliunessa ja pelkäämättä, sanoa ääneen kaikki hyvät asiat ja kaikki kipeät asiat ja kaikki nolot asiat ja tietää, ettei toinen katoa. Ehkä se olet jo sinä, ei voi tietää.

Naapurissa sammutetaan valoja. Kohta he lähtevät autolla.