The words never end

Seisoin Kampin hiljaisella kaukoliikennelaiturilla kello 1 viime yönä ja katsoin taululta minne voisin lähteä.

Nousin miltei tyhjään bussiin. Saavuin Poriin kello 5.15 aamulla. Kävelin 45 minuuttia Porin keskustan kaduilla pimeän taivaan alla ja kaikki oli taianomaista. Ei ihmisiä. Pelkkiä hehkuvia jouluvaloja ja näyteikkunoita. Kello 6 nousin bussiin takaisin kohti Helsinkiä. Ei ihmisiä. Pelkkää pimeää liukuvaa maisemaa. Yllättäen siskoni oli hereillä Helsingissä samaan aikaan ja soitin hänelle ja olin yhtäkkiä varma, että hän löytää vielä sen mitä etsii.

Olen käytännöllisesti katsoen huijannut itselleni opiskelijakortin ja siksi nää matkat minne tahansa ja takaisin eivät välttämättä maksa enempää kuin kreisi ilta baarissa.

Lakkaan ilmoittelemasta dramaattisesti, että "nyt aion pitää tauon tästä blogista, toivottakaa minulle onnea", kun en kuitenkaan koskaan pysy poissa. Jos joskus sitten oikeasti olenkin hiljaa, niin sitten olen.

Kun lojuin apaattisena sohvalla maaseudulla, TV:ssä loppui Terrence Malickin sotaelokuva ja sen lopputeksteissä soi tämä:

En tiedä mitä siinä lauletaan, siinä voitaisiin hoilata vaikka "tapetaan lapset ja syödään kaikki eläimet" enkä tietäisi mitään, mutta kuuntelin sitä bussin takapenkillä kun bussi kiisi läpi varhaisen joulukuisen aamun, ja pimeän taivaan ja pimeän maan välissä oli synkkä sininen hehku ja yhtäkkiä ymmärsin pyhyyden. On olemassa pyhyyttä. Tällainen musiikki voi maalata sillä kaiken mitä näet ja se on itsessään aika lähellä Jumalaa, ja jos tässä kohtaa alkaa ajatella järjellä, menettää välittömästi jotain aika huimaavaa.

Porin aamussa tuijotin itseäni silmiin kauppakeskuksen ikkunan heijastuksesta ja tuntui, että on ihan hyvä olla näin. Totta kai se tunne meni jonkin ajan kuluttua ohi, mutta aion vielä saada sen kiinni. Aion saada sen kiinni ja pitää sen kanssani.

Ei tarvinnut ajatella sitä mitä en ikinä saanut ja sitä kuka olisin voinut olla, koska se kuka olen ja mitä unelmillani voin saavuttaa riittää. Se on kai onnellisuuden ydin. Lakkaat katsomasta niitä asioita jotka aiheuttavat katkeruutta ja katsot sen sijaan sitä mitä sinulle on annettu. Päätät tehdä sillä jotain.

Ihmiset sanovat usein tämän blogin perusteella odottaneensa, että minä olen vaikuttava dramaattisen näköinen korsto. Sitten he saavatkin leonardo dicaprion, joka on hajonnut ja kutistunut pesukoneessa. (Tämä oli tietysti vitsi. En jaksa selittää. "Leonardo dicaprio" on yksi taikasanoja joita toistelen vitsikkäästi. Muita sellaisia ovat mm. "jeesus", "saatana", "james dean", "rasputin" ja "ron weasley".) Yritän ymmärtää, että miten ihmisten logiikka toimii tässä. Kuinka sielu liitetään fyysisiin ominaisuuksiin. "Siis mitä! Sullahan on kunnianhimoa ja intohimoa. Eivät sellaiset ihmiset näytä siltä miltä sinä näytät!"

Kirjoitin bussissa kirjaa. Nyt kaikki vain menee oikein, sanon kaiken oikein, joka toisen kappaleen jälkeen pysähdyn ja mietin että voiko tämä olla totta. En ole vielä aivan varma voiko se olla totta. Ehkä keväällä olen oikeasti kirjoittanut tällaisen kirjan; minä olen kirjoittanut sen ja voin lähettää sen maailmaan. Se on joka tapauksessa vasta alussa. Kaikki voi vielä hajota käsiin. Katsotaan.

Toistaiseksi kaikki toimii tavalla jonka olin jo ehtinyt unohtaa. On hassu mutta houkutteleva ajatus, että jonkinlainen pyhyys johdattaisi minua. Taidan ottaa taukoa järjestä ja ateismista. En halua niitä nyt.

Sinä anonyymi, joka sanoit ettet pystyisi koska kuitenkin pelkäisit liikaa. Ymmärrän hyvin, mutta mietin vain sitä että pelkoa on kahdenlaista. Joskus pelko estää sinua satuttamasta itseäsi ja pelastaa sinut kohtalokkailta virheiltä. Sitten on pelkoa, joka estää sinua tekemästä hyviä asioita, joita sydämessäsi haluaisit tehdä. Se ei ole kuoleman pelkoa, vaan elämän pelkoa, ja jos nämä kaksi oppii erottamaan, elämä on ehkä mahdollista. Yritän erottaa niitä toisistaan koko ajan. Ne näyttävät samalta. En tiedä miksi palaan tähän nyt, jäin vain miettimään tätä ja äh

Halusin vain sanoa tämän. Ja tämän ja tämän