1925

Join siideriä ja selailin kuva-albumia, jossa on kuvia isäni edellisestä avioliitosta ja velipuoleni lapsuudesta. Ehkä velipuoleni näyttää minulta vähän, ainakin isäni on koko olemassaoloni ajan puhutellut minua epähuomiossa hänen nimellään. En ole tavannut velipuoltani sen jälkeen kun olin 6, sillä velipuoleni vihaa isääni Kalkaroksen katkeruudella. Sen tiedän, että hän on raakavegaani.

Hörpin yhä tätä samaa siideriä. Siis samaa tölkillistä. Onpa pahaa. Kuinka monta tuntia olen yrittänyt juoda tätä?

Viime yönä lueskelin F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsbya (1925). Tiedän että kyseessä on yksi maailmanhistorian kuuluisimmista ja arvostetuimmista teoksista, mutta en yksinkertaisesti pysty näkemään miten The Great Gatsby on parempi kuin kirja jonka kirjoitin 16-vuotiaana. En nyt vähättele Gatsbya. Se on hyvä – yritän vain sanoa että kirja jonka kirjoitin 16-vuotiaana on yhtä hyvä.

Tämä on taas yksi niitä viime aikoina usein toistuneita tilanteita, joissa tunnen näkeväni KAIKEN KIRKKAASTI mutta epäilen havaintojani siksi että ne ovat typeriä ja yritän vakuuttaa itselleni, että todellisuudessa kyse on siitä että näen kaiken sairaalloisen sumeasti.

Mutta toisaalta: miksei 16-vuotiaana kirjoittamani kirja voisi olla yhtä hyvä kuin The Great Gatsby? Miksi ei?

Jos 16-vuotiaana kirjoittamani kirja on yhtä hyvä kuin The Great Gatsby, se tarkoittaa että minä olen nero.

Mitä nerous tarkoittaa? Miltä nerous tuntuu? Miten se määritellään? Mitkä ovat kriteerit? On täysin mahdotonta objektiivisesti arvioida itsestään tai oikeastaan kenestäkään onko kyseessä nero vai ei.

Jos tätä lukiessasi tunnet itsesi ärtyneeksi ja ajattelet että kirjoittaja on omahyväisten pikkuvanhojen harhojen vallassa, olet oikeassa. Mutta tosiasia on tämä: jos olen nero, nerouteni on nimenomaan siinä että olen omahyväisten pikkuvanhojen harhojen vallassa. Nerous on tulta, ja jos minulla on tulta, tuleni on tässä. Jos menetän tämän, menetän syyni kirjoittaa.

Kirjallisuutta pidetään siinä mielessä erityisenä taiteenlajina, että toisin kuin esim. musiikissa, yleensä ajatellaan että kirjoittajana neroksi ei voi vain onnekkaasti syntyä vaan että ensin on elettävä ja kärsittävä monta vuosikymmentä. Vasta kun on nähnyt paljon, voi olla nerokas kirjoittaja. Mutta mikä estää naiiviutta olemasta nerokasta kirjallisuutta? Nuoruuteen liittyy monia räjähtäviä ominaisuuksia. Syy sille, että nuorten kirjoittajien tekstit ovat yleensä paskoja, on lähinnä siinä että he yrittävät osoittaa tietävänsä ja ymmärtävänsä enemmän kuin oikeasti tietävät ja ymmärtävät. Jos nuoruutta käyttää koko epämääräisyydessään ja räjähtävyydessään ja melodramaattisuudessaan ja limaisuudessaan, syntyy jotain yleisinhimillisesti hyvää ja kiinnostavaa.

Sitä paitsi on väärin sanoa etten olisi nähnyt tai elänyt mitään. Olin ensin räjähtävän luova häirikkölapsi ja sitten menin yläasteelle ja jouduin istumaan 3 vuotta täydellisessä mykkyydessä ja sosiaalisessa näkymättömyydessä. Siinä istuessa ehti kertyä paljon sanottavaa.