Aaarrrgh

Pääni on jo valmiiksi uitettu kokonaisvaltaisessa epätodellisuuden tunteessa, mutta tässä taas yksi käsittämätön juttu lisää: mistä koko ajan ilmestyy Unelmieni Tyttöjä? Mistä lähtien teitä on ollut oikeasti olemassa? Luulin että kaikkea tällaista oli vain Microsoft Word -tiedostoissani. Ja sitten: tunnetteko te kaikki toisenne? (Onko tämä kultti?)

Kysymys niille jotka seuraavat virallisesti tai epävirallisesti tai anonyymina tai ei-anynoomina tätä blogia: mitä odotatte tapahtuvaksi? Itse olen vakuuttunut omasta merkittävästä tulevaisuudestani, mutta uskotteko tekin siihen? Vai seuraatteko tätä hommaa vain yhtenä esimerkkinä puolihulluudesta?

Olispa mandariineja.

Olen varmaan ihan oikeasti tulossa hulluksi. Tai ehkä minusta on vain tulossa minä. Tuntuu että tämä on jotenkin odottanut koko ajan että saisi tilaa tulla esiin.

En edes osaa sanoa mistä on kyse. Yhtenä päivänä kirjaimellisesti konttasin ympäri äitini työhuoneen lattiaa ja yritin selittää hänelle jotain. Olin paniikissa.

Äitini saa kestää aika paljon.

Kun itken (tai yritän itkeä), tuotan ennen muuta limaa ja räkää. Kadehdin ihmisiä, jotka vain tyylikkäästi kyynelehtivät.

Nyt tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä tulla hulluksi. Eilen se tuntui tuskalliselta ja tuskastuttavalta.

En ole yhtään helppo ihminen. Olen hankala yhdistelmä sairaalloista epävarmuutta ja kohtuutonta itsevarmuutta. Ja todennäköisesti kohtelen sinua huonosti, VARSINKIN jos pidän sinusta. Olen pahoillani, koska olen varmaan jo tehnyt sen. Jos vaikutan välinpitämättömältä tai kusipäiseltä tai epäluotettavalta, se johtuu ihan oikeasti AINOASTAAN siitä että pidän sinusta ja arvostan sinua enemmän kuin osaisin koskaan ilmaista. Jos luet tätä, tiedä että todennäköisesti pidän sinusta. Toistaiseksi tätä blogia lukevat vain ihmiset joista pidän.

Argh

For what's missing

Mun naamassa on laastareita.

Pitäisi kirjoittaa. Mitään muuta ei tarvitsisi tehdä kuin kirjoittaa. Mutta koska tiedän mitä haluan, asiat muuttuvat monimutkaisemmiksi. En halua kirjoittaa mitä tahansa, haluan kirjoittaa tulta, vihaa ja rakkautta. Kohta yritän. Usein kun yritän, onnistun.

Kun kuvittelen itseni elämässä Hyvää Elämää, kuvittelen aina tällaista: olen jossain syömässä tai juomassa jotain. (Syöminen ja juominen ovat varmaan tärkeimpiä harrastuksiani. Jonain päivänä olen vielä oleva juoppo ja lihava.) Seison parvekkeella jossakin lämpimässä merenrantakaupungissa, vierelläni seisoo sydämenräjäyttävän mielenkiintoinen tyttö ja juomme alkoholia. Istun hämärässä ihmeellisessä ravintolassa, nurkassa, juomassa alkoholia ja syömässä tulista ruokaa, ympärilläni mielenkiintoisia ihmisiä.

Kuluneet 7 päivää ovat olleet kammottavin viikko pitkään, pitkään aikaan. Oloni on ollut tukala ja ankea. Olen voinut fyysisesti huonosti, minkä takia olen voinut henkisesti huonosti, minkä takia olen voinut fyysisesti huonosti. Syitä fyysiselle huonovointisuudelleni on useita, muun muassa "antidepressanttien" hämärät vieroitusoireet.

Toissapäivänä päätin nostella ja heilutella äitini kahvakuulia villisti. Tulos: oikean olkavarteni läpi säteilee kipu aina kun yritän liikuttaa sitä. Kuten esimerkiksi nyt.

Kaikista näistä syistä olen ollut irrationaalisen katkera ja ärtynyt. Tuntuu että sain elämältä huonot kortit. Haluaisin uskoa Jumalaan että voisin olla vihainen hänelle. Nyt voin olla vihainen vain epämääräisesti. Kaikki on raivostuttavaa. Raivostuttavinta on, että kun kaikki on raivostuttavaa ei mitään pysty näkemään kirkkaasti. Kun olen ärtynyt, olen sumea kusipää.

Argh. Pitää vain odottaa että tämä menee ohi. Pitää odottaa että tämä menee ohi.

Ääniä

Eilen TV-uutisissa tai jossain mainittiin ohimennen Juutinrauman silta. Jostain syystä aivoni jäivät kiinni Juutinrauman siltaan. Juutinrauman silta. Juutinrauman silta. Jos en jonakin hetkenä syystä tai toisesta ajattele mitään, päässäni kuuluu yhtäkkiä Juutinrauman silta. Miksi JUUTINRAUMAN SILTA? Mitä prosessoitavaa alitajunnallani voi olla Juutinrauman sillasta? Olen jo prosessoinut kaiken.

Herätyskello herätti minut kello 12. Heräsin ja laitoin radion päälle. Vaivuin takaisin uneen ja näin unta, jossa kävelin Kannelmäen Prismaa muistuttavassa tavaratalossa laihan mustatukkaisen hipsteritytön ja laihan mustatukkaisen nörttipojan kanssa. Nörttipoika kertoi meille psykooseistaan ja harhoistaan; hän eli jatkuvasti erilaisten ääni- ja näköharhojen kanssa. Kävelimme hyllyjen keskellä ja hipsterityttö ikään kuin haastatteli nörttipoikaa. Minä pidin hipsteritytöstä, koska hän oli aika pitkälti "eteerinen löysiin villapaitoihin pukeutuva runotyttö", ja yritin välillä muistuttaa olemassaolostani heittämällä psykoottiselle nörttipojalle jonkin kysymyksen. Psykoottinen nörttipoika ei vaivautunut vastaamaan kysymyksiini. Hän ja hipsterityttö kävivät haastattelumaista vuoropuheluaan, ja se oli totta kai kiinnostavaa, mutta kuitenkin vähän ankeaa koska he eivät näyttäneet edes huomaavan että kuljin tavaratalossa heidän kanssaan.

Kun havahduin unesta, olin hämmentynyt ja menin katsomaan Radio Helsingin nettisivuilta mitä Radio Helsingistä oli tullut kello 12-13:

Suomen Moniääniset ry:n puheenjohtaja Sami Juntunen ja suomalaisen psykiatrian historiasta kirjan kirjoittanut Antti Parpola keskustelevat mielen sairauksista. Ohjelman toimittaa Venla Pystynen.

Se selittää paljon.

1925

Join siideriä ja selailin kuva-albumia, jossa on kuvia isäni edellisestä avioliitosta ja velipuoleni lapsuudesta. Ehkä velipuoleni näyttää minulta vähän, ainakin isäni on koko olemassaoloni ajan puhutellut minua epähuomiossa hänen nimellään. En ole tavannut velipuoltani sen jälkeen kun olin 6, sillä velipuoleni vihaa isääni Kalkaroksen katkeruudella. Sen tiedän, että hän on raakavegaani.

Hörpin yhä tätä samaa siideriä. Siis samaa tölkillistä. Onpa pahaa. Kuinka monta tuntia olen yrittänyt juoda tätä?

Viime yönä lueskelin F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsbya (1925). Tiedän että kyseessä on yksi maailmanhistorian kuuluisimmista ja arvostetuimmista teoksista, mutta en yksinkertaisesti pysty näkemään miten The Great Gatsby on parempi kuin kirja jonka kirjoitin 16-vuotiaana. En nyt vähättele Gatsbya. Se on hyvä – yritän vain sanoa että kirja jonka kirjoitin 16-vuotiaana on yhtä hyvä.

Tämä on taas yksi niitä viime aikoina usein toistuneita tilanteita, joissa tunnen näkeväni KAIKEN KIRKKAASTI mutta epäilen havaintojani siksi että ne ovat typeriä ja yritän vakuuttaa itselleni, että todellisuudessa kyse on siitä että näen kaiken sairaalloisen sumeasti.

Mutta toisaalta: miksei 16-vuotiaana kirjoittamani kirja voisi olla yhtä hyvä kuin The Great Gatsby? Miksi ei?

Jos 16-vuotiaana kirjoittamani kirja on yhtä hyvä kuin The Great Gatsby, se tarkoittaa että minä olen nero.

Mitä nerous tarkoittaa? Miltä nerous tuntuu? Miten se määritellään? Mitkä ovat kriteerit? On täysin mahdotonta objektiivisesti arvioida itsestään tai oikeastaan kenestäkään onko kyseessä nero vai ei.

Jos tätä lukiessasi tunnet itsesi ärtyneeksi ja ajattelet että kirjoittaja on omahyväisten pikkuvanhojen harhojen vallassa, olet oikeassa. Mutta tosiasia on tämä: jos olen nero, nerouteni on nimenomaan siinä että olen omahyväisten pikkuvanhojen harhojen vallassa. Nerous on tulta, ja jos minulla on tulta, tuleni on tässä. Jos menetän tämän, menetän syyni kirjoittaa.

Kirjallisuutta pidetään siinä mielessä erityisenä taiteenlajina, että toisin kuin esim. musiikissa, yleensä ajatellaan että kirjoittajana neroksi ei voi vain onnekkaasti syntyä vaan että ensin on elettävä ja kärsittävä monta vuosikymmentä. Vasta kun on nähnyt paljon, voi olla nerokas kirjoittaja. Mutta mikä estää naiiviutta olemasta nerokasta kirjallisuutta? Nuoruuteen liittyy monia räjähtäviä ominaisuuksia. Syy sille, että nuorten kirjoittajien tekstit ovat yleensä paskoja, on lähinnä siinä että he yrittävät osoittaa tietävänsä ja ymmärtävänsä enemmän kuin oikeasti tietävät ja ymmärtävät. Jos nuoruutta käyttää koko epämääräisyydessään ja räjähtävyydessään ja melodramaattisuudessaan ja limaisuudessaan, syntyy jotain yleisinhimillisesti hyvää ja kiinnostavaa.

Sitä paitsi on väärin sanoa etten olisi nähnyt tai elänyt mitään. Olin ensin räjähtävän luova häirikkölapsi ja sitten menin yläasteelle ja jouduin istumaan 3 vuotta täydellisessä mykkyydessä ja sosiaalisessa näkymättömyydessä. Siinä istuessa ehti kertyä paljon sanottavaa.

Lisää sumua

Eteeriset löysiin villapaitoihin pukeutuvat runotytöt yms. ovat jotain käsittämätöntä ja pakahduttavaa. En voi uskoa että heitä on oikeasti olemassa.

Joka tapauksessa: siinä on kaunis tapa olla olemassa.

Odotan vain kevättä. Tän blogin etusivu näyttää muuten harvinaisen rumalta ja sekasortoiselta nyt. Luultavasti näiden Suomi24-screenshottien takia.



Juuri äsken virallisten lukijoiden määrä oli vakiintunut kolmeen. Sitten se oli vakiintunut kuuteen. Miten teitä on nyt 10? Kohta saavutetaan piste jossa jokainen uusi lukija ei enää tarkoita mannerlaattoja vavahduttavaa muutosta ja euforisia sydämentykytyksiä. Mutta ei vielä. Myös päivittäisten vierailujen määrä on kasvanut merkittävästi. Miksi? Viime aikoina olen kirjoittanut pääasiassa älyttömyyksiä. (Tuntuu siltä kuin olisin elänyt vuosisatoja. On tosiaan mahdollista, että olen luhistumassa paineen alla ja tulossa hiukan hulluksi.)


Selailin tänään Helsingin Sanomia (teen sitä aika usein ja se on yleensä enemmän tai vähemmän tukehduttavaa). Heräsi joitakin kysymyksiä:

Miksi Jani Kaaro kirjoittaa niin viisaita kolumneja mutta sitten yhtäkkiä naputteleekin ison artikkelin siitä kuinka lintujen tehotuotannosta pitäisi tehdä "suomalainen vientituote"? En saa hänestä otetta.

Toinen kysymys: kuka on Virpi Salmi ja miksi hän on niin vihainen? Tasaisin väliajoin törmään hänen riehakkaaseen hymyynsä ja kolumneihin, joissa hän kertoo kuinka ärsyttäviä ne ja nämä ihmiset ovat. Hän kirjoittaa jotenkin epäselvästi; selvää on että Salmi on jotakuta vastaan, mutta jostain syystä hän ei ilmaise suoraan kenestä kirjoittaa ja etenkään miksi nämä ovat niin kauheita. Pahimpia kaikista vaikuttavat kuitenkin olevan "kaupunkilaiset", varsinkin jos he ovat "maailmanparantajia". Sellaisia ihmisiä Virpi Salmi vihaa ja hänellä näyttää riittävän loputtomasti höyryä heistä kirjoittamiseen. Mutta miksi?

Omien havaintojeni mukaan maailmassa on huomattavasti vihastuttavampiakin ilmiöitä kuin se että joku asuu kaupungissa ja haluaa auttaa niitä joita satutetaan ja väheksytään. Siis häiritseekö Salmea se että "liika välittäminen" on naiivia ja lapsenmielistä ja täten ärsyttävää? Kyllä minuakin ärsyttää, kun ihmiset ovat lapsellisia merkityksessä irrationaalinen ääliö. Mutta mitä vihattavaa siinä on jos joku vielä hyisellä 2010-luvulla kykenee "naiivisti" tuntemaan myötätuntoa heikkoja kohtaan? Virpi Salmi ei kai ole koskaan kokeillut millaista on todella välittää yhteiskunnallisista tai globaaleista epäkohdista ja yrittää tehdä edes jotain niiden poistamiseksi. Kun ei tiedä oikeista ongelmista mitään, viholliseksi ja kolumnin aiheeksi riittävät kaupunkilaiset jotka käyttävät villasukkia. On tosiasia että jokin Virpi Salmea ärsyttää, mutta häneltä voisi vaatia kykyä nähdä ero kiusaajan "no ku se vaan näytti niin ärsyttävältä" -logiikan ja oikeasti kirjoittamisen arvoisten yhteiskunnallisten ongelmien välillä. Sulla on kolumni tärkeässä sanomalehdessä; sulla on valtaa. Käytä sitä.

En tiedä onko Virpi Salmella lapsia, mutta tuntisin sadistista riemua jos heistä kasvaisi altruistisia ja kivoja ihmisiä, jotka boikotoivat lihateollisuutta, hymyilevät bussikuskeille ja saattavat hauraita vanhuksia suojateiden yli. Sitten ikääntyvä Virpi Salmi voisi heilua katkerana ja villasukattomana vihaisessa kiikkustuolissaan.



Kolmas kysymys: miksi Wagner syö teholihaa, kun hän on sika itsekin? Onko Wagner kenties jonkinlainen kannibaali?

En ole koskaan tajunnut Viiviä & Wagneria. Toivoisin että se menisi pois. Se on enimmäkseen täysin kunnianhimotonta ja ideatonta roskaa, jonka pitäisi jo tajuta kuolla arvokkaasti pois. Ehkä syy on siinä että tekijä on paska. Ehkä syy on siinä etten kuulu kohderyhmään. Ehkä syy on Wagnerissa. Ilman häntä juttuun tulee twistiä ja kiinnostavuutta.





Olen muuten varmasti kirjoittanut kaikesta tästä ennenkin. Olen sumussa.

Vielä yksi juttu jonka toivoisin menevän pois:

Arman Alizad.

Arman Alizad on tietynlainen ikävän ihmisen prototyyppi: kylmä, kovaääninen, huomionkipeä, pinnallinen, hölmö ja ylpeä kaikesta tästä. Kaikkein epämiellyttävintä on että Alizad on ryhtynyt poseeraamaan jonkinlaisena hyväntekijänä. Hyvän tekeminen on kaunista, mutta tietyissä tapauksissa sillä on taipumus kääntyä irvokkaaksi. Armanin tapauksessa se vaikuttaa läpikotaisin feikiltä. (Toivon muuten olevani väärässä.) Arman Alizad on tyyppiä, joka kerää statusta ostamalla hanhenmaksaa ja sylkee romanikerjäläisten mukeihin, mutta on vuodattavinaan kyyneleitä köyhien maiden lasten surkeille oloille. (Koska köyhien maiden lapsista välittäminen tai sen teeskenteleminen on jo kulttuurinen itsestäänselvyys.) Jos empatiasi alkaa kohdassa jossa sosiaalisen statuksen kartuttaminen tulee mahdolliseksi ja loppuu heti kun kyseessä on joku, josta välittäminen ei ole sosiaalisesti välttämätöntä, empatiasi ei ole totta. Pelaat omaan pussiisi.



Saattaa olla, että Arman Alizad on vain lahjakas vaikuttamaan ikävältä ihmiseltä. Ehkä hänessä on valoa, jota en (vielä) näe. Ehkä hän todistaa että olen väärässä. Ehkä näen hänen vielä nousevan puolustamaan häkkikettuja. Mikään ei ole niin kaunista ja helpottavaa kuin tajuta että vihasit toista ihmistä aivan turhaan.

Anna tulla, Arman. Todista minulle millainen erehtynyt ääliö olin.

Hnngh

Sivun katselut eilen: 310. Outoa. Tänne on taas löydetty Facebookiin postatun linkin kautta. En tiedä mistä on kyse ja se on hermostuttavaa. Olen aika vakuuttunut että joku jossain linkittää kirjoituksiani mentaliteetilla "tsekatkaa mitä se pikku höyrypää nyt on keksinyt". Jotenkin miellyttävä ajatus.

Pääni on edelleen sumussa. Tuntuu etten näe asioita yhtä tarkasti kuin yleensä; tai pikemminkin tuntuu että näen kaiken äärimmäisen tarkasti ja epäselvyyden puute on epäilyttävää.

Olen aina hämmentynyt kun joku sanoo suunnittelevansa jonkinlaista vallankumousta suomalaisessa kirjallisuudessa tms. Suomalaisessa kirjallisuudessa? Mitä väliä? Suomi on kärpäsensilmän kokoinen kulttuurialue. Mulle se edustaa paikkaa, josta lähteä liikkeelle, kun nyt kerran satuin syntymään tänne. Vähän niin kuin lähtisi liikkeelle pikkuruisesta kotikylästään. Keskittyminen Suomeen on kuin olisi 2000 ihmisen täyttämässä rakennuksessa ja päättäisi jutella ainoastaan lähimpänä istuvalle ja kuvittelisi että siinä on ainekset johonkin vallankumoukseen.

Kun suomalaiset kirjallisuusihmiset loukkaantuvat toisilleen tai kadehtivat toisiaan tai haaveilevat "salaa ja kyräillen" Finlandia-palkinnosta tai jotain, ajattelen vain että MITÄ?! Missaanko nyt jotain? En sydämelläni tai aivoillani pysty käsittämään miksi mikään tuosta olisi mitenkään merkityksellistä. En vain käsitä. Jos voittaisin Finlandia-palkinnon, varmaan lähinnä hymähtäisin ilahtuneena ja jatkaisin tärkeämpien asioiden hoitamista.



Katsoin tänään amerikansuomalaisista rakkautta etsivistä miehistä kertovaa tosi-TV-ohjelmaa nimeltä Love Connection ja tajusin yhtäkkiä että olin pään räjähtämiseen asti ärtynyt. Ei Love Connectionin päähenkilöissä varmaan mitään erityisen paholaismaista ole, he vain tuntuivat niin muovisilta ja tyhjiltä että tajusin olevani lähes sietämättömän vittuuntunut, paloittelumurhavittuuntunut. Suurin osa ihmisistä luultavasti on tuollaisia. Jos heidän kalloaan kopauttaa kevyesti, kuuluu ontto kumahdus. Se on kammottavaa.



Joo, olin siis tänään selittämättömästi huonolla tuulella ja vihasin outoja asioita kohtuuttomasti. Muuten olen ollut viime aikoina voimakkaasti levoton ja hengästynyt ja kävellyt hermostuneena edestakaisin. Pääni on kuormittunut, sydämeni on täynnä. Välillä olen täynnä intoa ja tuntuu että voisin kirjaimellisesti lentää, välillä olen oudon turtunut. Kohta tapahtuu jotain. Elämässäni tapahtuu jo nyt merkittäviä juttuja, mutta ennen kaikkea olen tietoinen siitä kuinka lähellä Tulevaisuus yhtäkkiä on.

Tähän asti elämäni on ollut odottamista. Olen kirjoitellut pimeässä ja odottanut. Kohta elämä onkin yhtäkkiä tässä eikä tulevaisuudessa. Olen tietoinen kaikesta siitä minkä läpi aion laittaa itseni. Jos asiat menevät niin kuin olen suunnitellut, vuodet tästä eteenpäin tulevat olemaan hengästyttäviä ja omituisia.

Tällä hetkellä olen primitiivisesti, irrationaalisesti ja selittämättömästi vittuuntunut eikä mun pitäisi kirjoittaa mitään mistään tärkeästä. Joka tapauksessa: jos asiat menevät suunnitelmien mukaan, elämäni tulee olemaan hyvin poikkeuksellinen, riipaiseva ja hyvä.

Suomi24

Kelpaaks meitsi.

Forever poju

Sydämeeni sattuu mm. silloin kun näen hauraita vanhuksia tai kuulen koirien itkevän. Voisipa työntää sormet kurkkuun ja oksentaa sydämensä ulos.

Näköjään Rautatieaseman ympäristössä ei voi enää liikkua iltaisin ilman että joku tulee juttelemaan. Tänään etsiskelin itselleni jälleen bussia jolla ajella kotiin, lievästi traumatisoituneena röökiä tarjonneesta jamaikalaisjäbästä, kun yhtäkkiä kuulin jonkun huutavan vasemmalta: "Hei poju!" Suunnilleen ikäiseni ja kokoiseni romanijäbä pyysi lainata 2 euroa. (Kaivelin taskujani hetken ilmeettömänä, mutta löysin vain läjän kuitteja.)

Minkäköhän ikäisenä ihmiset minua pitävät? Edellisen kerran kun ventovieras viittasi minuun jollakin ilmaisulla, hän käytti sanaa "nuoriherra". Veikkaan: 12.

Olen hitaasti ikääntyvää sorttia (kuten vanhempani). Ehkä teen pitkiä pyörälenkkejä maaseudulla 90-vuotiaana.

Ollapa romani. Saisi pukeutua hienosti ja käyttää valkoisia James Dean -takkeja.

Kuka tämä on? En tiedä. Kirjoitin "romani" Googlen kuvahakuun.

James Dean on ollut aika tiheästi toistuva teema näissä viimeaikaisissa kirjoituksissa. Ei voi mitään. Mulla on taipumus jäädä kiinni asioihin. Jos kyllästyttää, jatka matkaa.

Myöhemmin istuin bussin takapenkillä bussin ainoana matkustajana ja joukko somalipoikia nousi kyytiin. Kuski käski yhtä ilmaiseksi livahtanutta palaamaan maksamaan matkansa. Ilmaiseksi livahtaneen kaveri alkoi testosteronihöyryissään mekastaa: "Mitä vittua! Mitä vittua! MITÄ VITTUA! Täs on kaks pysäkkiä, miksei se saa mennä ilmaseks!"

Sitten kuski ja mekastajajäbä huutelivat toisilleen vihaisesti ennen kuin jotain tapahtui ja he rauhoittuivat ja matka jatkui. Minä istuin tuskastuneena takapenkillä. Joillakuilla (nuorilla) maahanmuuttajilla on taipumus käyttäytyä kuin tarkoituksellisesti kerjäisivät verta nenästään Uljailta ja Katkerilta Yleisönosastoille Kirjoittelevilta Normaalisuomalaisilta.

Mua mekastaminen ei häiritse, olenhan epätavallinen. Mutta pettyneet ja turhautuneet keski-ikäiskansalaiset ovat eri asia. Älyvapaasti mekastava somalipoika on juuri sitä mitä he tarvitsevat. Heidän on saatava olla vihaisia jollekin. Heillä ei riitä myötätuntoa ja kärsivällisyyttä käsitellä sitä faktaa, että mekastavat somalipojat (niin kuin mekastavat pojat muutenkin) tulevat jostakin, jossa on paljon epävarmuutta ja haavoja ja mahdollisesti päälle syljeskeleviä kännikaloja. Moni muille avoin ovi on mekastaville somalipojille lähtökohtaisesti suljettu. Siksi he ovat mekastavia somalipoikia.

Erään naisen syy olla palkkaamatta täysin pätevää mutta valitettavan tummaihoista miestä: "Mä en aio enää palkata niitä mustia miehiä, kun ei meidän asiakkaat jaksa kuunnella mitä kaikkea niille huudellaan."

Aina voi ryhtyä työttömäksi ja vihaiseksi ja riehua.
Niin kuin meitsi.

Haloo Helsingin Elli

Parhaita hetkiä elämässä on kun yhtäkkiä saat tietää jonkun kaltaisesi sielun olemassaolosta. Kun yhtäkkiä löydät katuojasta tai Facebookista ihmisen, jossa on ominaisuuksia, joita aina etsit ihmisistä mutta harvoin löydät. Kun tajuat, että pimeimpinä yksinäisyyden hetkinäsikin jossain, kolmen tai kolmentuhannen kilometrin päässä, hengittää joku joka tietää mitä tarkoitat. Paras hetki elämässä on kun tajuat että et ole yksin.

Pääni on sumussa. En tajua mistä on kyse, mutta viime aikoina olemassaolo on ollut outoa miellyttävää humisevaa sumua. Tuntuu että asiat jotka ennen olivat mahdottomia ovatkin yhtäkkiä mahdollisia ja tässä. Morrissey. Elämä. Ihmeet. Taikuus.

Näytin eilen James Deanilta. Omassa päässäni olen jo pitkään näyttänyt James Deanilta, mutta kesällä vanhempani sanoivat että leukani on "liian jykevä". Joka tapauksessa eilen näytin James Deanilta ja sitten menin nukkumaan.

Tähän humisevaan olemassaoloon liittyy olennaisesti tunne, että paskat seurauksista. Paskat siitä miten ihmiset reagoivat siihen mitä teen tai siihen mitä sanon. Aion olla tosi, aion olla vahva, aion palaa, aion vaikka kävellä alasti Helsingin keskustassa enkä jaksa välittää siitä mitä muut ihmiset ajattelevat. Suuret inhottavien tavallisten ihmisten massat eivät ole totta. Yleensä ne koskettavat ja ahdistavat minua, mutta eivät nyt. Vain minä olen totta ja jotkut muut ovat totta. Vain ne jotka merkitsevät tarinassani jotain ovat totta. Se tuntuu huojentavalta ja tekee mieli juhlia.

Kirjasta jota kirjoitan on tarkoitus tulla universumi, jonka sisällä on paljon tulta ja vihaa ja rakkautta ja taikaa ja dumbledoremaista viisautta. Siihen tähtään. Aika on näyttävä onnistunko. Siitä olen varma että tämä on jotain uutta. Viisikymmentä kertaa parempaa kuin "romaanitaide" jota Suomessa (tai maailmassa) tällä hetkellä julkaistaan. Haluan tämän olevan jotain muuta. Haluan tämän hengittävän, jotta voisin itsekin hengittää. Helsingin Sanomien kriitikkosedät eivät välttämättä tykkää tästä, mutta on absurdi ajatus että he merkitsisivät minulle mitään ainakaan negatiivisessa mielessä. He ovat sympaattisia ja yhdentekeviä riippumatta siitä mitä sanovat. Haluan merkitä jotain oikeille verisille ihmisille.

Kirjassani on kaiken kaikkiaan yllättävän paljon seksiä. Sitä ei juurikaan harrasteta, mutta silti sitä on vähintään näkymättömänä jokaisella sivulla. Sellaista pääni sisällä on. Yhtäkkiä elämä on hyvin, hyvin täynnä seksiä, vaikka en ole koskaan edes suudellut ketään, tai ehkä juuri siksi.

Kevättä odottaen,

.

Isäni on Friedrich Nietzsche ym. yllätyksiä

[Mikä yleisöryntäys tässä blogissa. Mahtavaa. Keep it coming!

Kävin Göteborgissa. Aiheesta lisää myöhemmin.]

Oli sekä isäni että Friedrich Nietzschen (voi vittu mikä konsonanttioksennus) syntymäpäivä. Olin valvonut koko yön ja istuin pöydän ääressä lukemassa Helsingin Sanomien TV-sivuja. Isäni käveli huoneeseen ja sanoi hieman järkyttyneenä, että sen lisäksi että Google oli avautuessaan kertonut hänelle että tänään on Friedrich Nietzchschzshchzhen syntymäpäivä, se oli myös toivottanut hänelle hyvää syntymäpäivää: "Hyvää syntymäpäivää, Pentti!" (Isäni nimi ei ole Pentti mutta voisi olla.)

Syntymäpäiväsankari. Siis isäni.

Isälläni ei ollut aavistustakaan kuinka Google tiesi että nyt oli hänen syntymäpäivänsä. Hän ei muistanut koskaan antaneensa syntymäpäivätietojaan Google+:n tai minkään muun vastaavan palvelun tietoon. Se oli kylmäävää. "Isoveli valvoo", isäni totesi synkästi.

Jäin lukemaan Helsingin Sanomien TV-sivuja ja isäni lähti koiran kanssa ulos. 10 sekunnin kuluttua hän palasi kuitenkin takaisin sisään.

Hän kysyi tiesinkö jotain esineistä joita hän piteli käsissään. Kohotin katseeni Helsingin Sanomien TV-sivuista ja katsoin.

Isäni piteli käsissään 1) käytettyä mutta hyväkuntoista isoa vihreää kastelukannua, 2) muovista jäätelörasiaa jossa oli lehtiä, jäätelöpapereita ja pari hiusta.

Nousin pöydän äärestä ja kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin.

"Mitä noi on?"

"Joku oli jättänyt ne kuistille."

Olin valvonut koko yön huoneessani ja muistin kyllä kuulleeni neljän aikaan aamuyöllä outoa ääntä kuistilta. Joku oli noussut portaat ulko-ovelle. En silloin pitänyt asiaa outona, ajattelin vain että lehdenjakaja on myöhässä tavallisesta aikataulustaan. Joka tapauksessa joku oli tullut yöllä ahtaan turvallisen kotitalomme kuistille ja jättänyt sille kastelukannun ja roskilla täytetyn muovirasian.

Miksi? Pelotteeksi tai uhkaukseksi? Yksinkertaisesti siksi että on dementoitunut tai hullu? Vitsinä? Erehdyksessä?

Sanoin isälleni etten tiennyt tavaroista mitään.

"Et siis tiedä kuka ne olisi voinut jättää?"

"En", sanoin ja kylmät väreet kulkivat taas selkääni pitkin. "Ehkä Google?"

Isäni kertoi että tällaista oli tapahtunut aina silloin tällöin sen jälkeen kun muutimme taloon. Tekijästä ei ole tietoa.

Koko päivän ja pari seuraavaa päivää selkääni pitkin kulki säännöllisin väliajoin kylmiä väreitä. Tunnen outoa myötätuntoa sitä merkillistä öistä hahmoa kohtaan joka oli tuonut lahjat kuistillemme. Hänen on oltava hullu, köyhä ja pulassa. Ehkä joskus vielä kohtaan hänet kun olen itse lähdössä aamuöisille ajeluilleni ja hän on tulossa kohti ovea.

Myöhemmin Friedrichin syntymäpäivänä pesin astioita ja tajusin yhtäkkiä että seinällämme koko lapsuuteni ajan olleessa valokuvassa on Friedrich Nietzsche. Olin aina kuvitellut että se oli joku muinainen sukulaisemme. "Miksi meillä on Nietzschen kuva seinällä?" kysyin äidiltäni. "En tiedä. Mutta onhan tämä isinkin koti", hän sanoi.

Yritin tänään huuhdella keittiössä käsiäni ja tulin repäisseeksi hanan irti. Äitini ehdotti että voimani ovat ilmeisesti äkillisesti kasvaneet niin etten ole enää niistä hallinnassa. Hymyilin ääneen ja siirryin vessaan huuhtelemaan käsiäni (siis lavuaarissa, en pöntössä). Aloin kuivata käsiäni ja tulin kiskaisseeksi käsipyyhettä niin että sen lenkki napsahti poikki.

Taidan lähteä huomenna Göteborgiin. Vähän huolestuttaa, koska edellinen reissuni Ruotsiin (Tukholmaan viime joulukuussa) oli karmea ja join liikaa valkoviiniä ja makasin hostellihuoneessa ja vihasin epätoivoisesti ihmisiä ja ruotsalaisia ja ruotsalaisia ihmisiä.

Minun sosiaalinen elämäni: elämäni 2. rööki

Lähes tyhjä bussi ajoi Helsingin pimeän värikkään alkuyön läpi, pohjettani poltti bussin kuuma patteri ja kuuntelin kuulokkeistani tätä:

Siinä yhdistelmässä oli jotain narkoottista. Joskus öisin kuuntelen radiosta klassista musiikkia. Yleensä klassinen musiikki saa mut ajattelemaan muinaista Kiinaa (miksi? en tiedä) enkä välttämättä pidä sen ajattelemisesta, joten vaihdan kanavaa ja alan kuunnella Call Me Maybea. Yhtenä yönä kuitenkin löysin ton biisin ja se on todella yksi kauneimmista kappaleista jonka olen kuullut. Kuuntelin sitä kun bussi syöksyi lähes autioiden öisten kaupunginosien läpi ja tunsin itseni henkilöhahmoksi 1950-luvun kiinalaisessa elokuvassa. (En ole muistaakseni koskaan nähnyt yhtäkään 1950-luvun kiinalaista elokuvaa.)

Myöhemmin kiertelin Rautatieasemaa ja etsin bussia jolla pääsisin kotiin. Maanantain ja tiistain välisenä alkuyönä Rautatieasemalla ja sen ympäristössä liikkuu lähes yksinomaan ihmisiä, joita ei ole otettu mukaan yhteiskuntaan (maahanmuuttajat) tai ihmisiä, jotka ovat kyllä olleet yhteiskunnassa mutta pudonneet siitä (sekavat tupakkaääniset teinitytöt, nuorisorikolliset, alkoholistipapat, minä). Pysähdyin yhden pysäkin kohdalla ja kuulin jonkun sanovan "hei". Käännyin ja näin kolme jamaikalaisjäbää, jotka ilmeisesti hengailivat pysäkillä ihan muuten vaan.

Yksi jamaikalaisjäbistä oli vähän syrjässä muista. Hän oli huomattavassa puolitajuttomassa humalassa ja istui kaljatölkkien keskellä pysäkin penkillä. "Istu alas", hän pyysi jamaikalaisjäbän aksentilla. Istuin hänen viereensä. Hän halusi tietää mitä kuuntelin iPodistani (en sillä hetkellä mitään) ja otti ensin toisen kuulokkeistani ja sitten toisen ja lopulta annoin koko iPodin hänelle. Katselin vierestä kuinka hän huojahteli paikallaan ja jumittui selaamaan The Sundaysin kappaleita ja sitten "unknown artist" -kappaleita. Lopulta hän tuli painaneeksi jotain ja jäi sitten huojahtelemaan jonkinlaisessa rytmissä. (Jälkeenpäin katsoin mitä hän oli kuunnellut. Ei kai mitään.)

Istuin siinä sitten hänen vieressään ja mietin että miksi elämäni on tällaista. Jamaikalaisjäbän kaveri nyökkäsi minulle kauempaa. Nyökkäsin ahdistuneesti hymyillen takaisin. Humalainen jamaikalaisjäbä ojensi minulle nyrkkinsä ja iskin nyrkkini tuttavallisesti hänen nyrkkiään vasten.

Sitten humalainen jamaikalaisjäbä ojensi minulle sätkänsä (tupakkaa). Parin sekunnin hämmennyksen jälkeen tajusin hänen haluavan minun polttavan sitä. Ok, ajattelin, jamaikalaisjäbä siis luulee että olen cool tupakoitsija, selvä. Vein tupakan huulilleni ja vedin savua keuhkoihini.

Se oli toinen (2.) kerta elämässäni kun olen polttanut tupakkaa. Ala-asteella kaverini alkoivat ahkerasti opetella itselleen savukeaddiktiota, mutta itse olin jo siihen aikaan Sosiaalinen Kapinallinen ja kieltäydyin järjestelmällisesti. Lopulta tulin kokeilleeksi röökiä ensimmäisen kerran 17-vuotiaana isotätini (joka oli juuri viety vanhainkotiin) tyhjässä asunnossa. Silloin meinasin kuolla.

Niin tapahtui nytkin. Vedin savua suoraan henkeen ja tuntui kuin joku olisi iskenyt kaksi pientä veistä kumpaankin keuhkooni. Aloin yskiä henkeni edestä (se kuulosti typerältä ja kauhealta). Selviydyttyäni hukkumisen tunteesta ojensin silmät tuskasta vetisinä sätkän takaisin humalaiselle jamaikalaisjäbälle, joka toljotti minua humalaisen kummastuneena.

Pian sen jälkeen nousin ja sanoin että bussini lähtee. "Nähdään", humalainen jamaikalaisjäbä sanoi ja heilautti kättään huojahdellen epämääräisesti silmät vain puolittain auki. Muistutin että tarvitsin iPodini ja hän yritti kömpelösti ojentaa kuulokkeeni takaisin. Lopulta jouduin kirjaimellisesti kaivamaan iPodin hänen taskustaan, hymyilemään ahdistuneesti ja kompuroimaan itseni pois paikalta. Yritin päästä mahdollisimman kauas tapahtuneesta ja lähdin ylittämään tietä mahdollisimman nopeasti, jolloin kuulin korvia särkevän tuuttauksen sillä olin parhaillani jäämässä raitiovaunun alle. Astuin taaksepäin, odotin ja kiirehdin sitten keskustan rakennusten varjoihin.

Tupakoimisessa oudointa on, että se pitää opetella. Teini-ikäiset ihmiset joutuvat yskimään kirveleviä keuhkojaan ulos ja vetämään poskareita vaikka kuinka pitkään ennen kuin oppivat tupakoimaan addiktiivisesti.

Se on älytöntä, irrationaalista ja epäterveellistä, mutta ymmärrän sen hyvin. Tupakointi on coolia ja seksikästä. Minut on aivopesty ajattelemaan näin. Suuri osa seksikkäinä pitämistäni ihmisistä on poseerannut rööki huulessa. Rikolliset ja romantikot polttavat röökiä. Haluan olla rikollinen ja romantikko. Olen rikollinen ja romantikko.

Jos joskus näette minut tupakka suupielestä roikkuen, se on joko huijausta tai sitten olen todella ollut riittävän nolo opettelemaan polttamaan tupakkaa.

Argh

Nyt kun olen alkanut harrastaa liikuntaa ja nukkua vähän paremmin, olen myös alkanut edetä järjestelmällisellä työmoraalilla kirjani kirjoittamisessa. Vaikeinta tulee olemaan viimeinen vaihe, jossa deletoin kaiken turhan sälän. Toissayönä esim. kirjoitin viiden sivun verran tekstiä, jonka aion varmaan lopulta hylätä. Siinä tekstissä ei ole sinänsä mitään vikaa, se on itse asiassa hieno, mutta se rikkoo rytmiä tai jotain. Jos en halua tän kirjan paisuvan lopulta 700-sivuiseksi, on opeteltava päättämään mikä on "turhaa" ja mikä ei. Siinä en oo koskaan ollut hyvä. En koskaan. Argh

Tänään heräsin kello 9.15 nukuttuani 11 tuntia ja yhtäkkiä kaikki on loistavasti.

En oo nyt muutamaan päivään syönyt "antidepressiivisiä" pillereitä. Pitkästä aikaa olen täynnä voimaa ja energiaa. Ei ihme että en muutamaan viikkoon saanut juuri mitään aikaiseksi kun jouduin toimimaan puolella akulla sekä fyysisesti että psyykkisesti.

Aion kirjoittaa maailman parhaan kirjan loppuun ja tehdä vatsalihasliikkeitä ja aloitella elämistä.

Joukkoteurastus & Harry Houdini

Absoluuttisen älyttömyyden tämän kuukauden ennätys tehtiin juuri Helsingin Sanomien nettisivuilla Riku Rantalan lihaton lokakuu -kolumnin kommenttiketjussa:

Onnittelut nimimerkille Pilkkakirves! Voi. vittu. ei. voi. olla. totta.



Olen intoillut oudosti Harry Houdinista viime öinä. En kunnolla tiedä miksi, mutta siinä oli kyllä kiinnostava mies. Sitä paitsi tunnen itseni kahlekuninkaaksi.

En ole tietääkseni edes biseksuaali, mutta silti mulla on eräänlainen miesmaku. Absurdia ja hauskaa. Vanhemmat, tietyllä tavalla rumat, älykkäät ja salaperäiset (mielellään kuolleet) miehet vaan vetoo meitsiin.

Siin olis mulle sugardaddy

I tried and I failed

Tänään oli karmea päivä.

Vanhempani kannustivat minua menemään yhteen paikkaan tapaamaan ihmisiä. Menin sitten yhteen paikkaan tapaamaan ihmisiä. Aluksi se oli ihan kivaa, mutta lähdettyäni tuntui selittämättömän ankealta ja epätoivoiselta.

Faktisesti niissä ihmisissä ei ollut mitään vikaa. Internetissä ihmisistä voi yleensä melko yksinkertaisesti sanoa ovatko he hyviä ihmisiä vai urpoja. Nämä ihmiset vaikuttivat olevan kaikin puolin kivoja ja miellyttäviä.

Se ehkä siinä olikin. Tajusin, että mulla on oikeasti merkittäviä vaikeuksia löytää aitoa yhteyttä muihin ihmisiin. Kemiani sopivat yhteen aika harvan kanssa. En osaa tai jaksa kertoa itsestäni mitään tärkeää. Kun ilmaisen itseäni vilpittömästi, tulee tunne etteivät muut ihmiset aidosti tajua mitä tarkoitan. Kaikkein tärkeimmät ja pyhimmät piirteeni kuulostavat muille ilmaistuina idioottimaisilta. Harvalla ihmisellä näyttää olevan samanlainen huumorintaju. Harva ihminen on samaan tyyliin ahdistunut kuin minä. Tai sitten parissa tunnissa on vain mahdoton nähdä kenenkään kuoren sisälle.

En edes tajua miksi tämä kokemus oli niin epämiellyttävä. Ei mitään hajua. Mitään ei edes tapahtunut. Ihmiset nauroivat vitseilleni. Juttelin luontevasti ihmisten kanssa. Mutta jotenkin ihmisten lähelle meneminen vain vahvisti tuntemustani siitä, että olen ihmisistä valovuosien päässä.

Tarvitsen harjoitusta. Pitää oppia sietämään kaikenlaisia pieniä hölmöjä eroja ihmisten välillä. Ahdistun ihmisistä, jotka tuntuvat henkisesti vierailta, vaikka yhtä hyvin voisin arvostaa heidän erilaisuuttaan ja hypätä kuilun yli ja tutustua heihin. On kyllä ihan vitun köyhää ja surkeaa jos en voi oppia tuntemaan ihmisiä joilla on hiukan erilainen persoonallisuus kuin mulla!

Äsken istuin sohvalla ja katselin väsyneen typertyneenä kuin Stan Saanila vaahtosi Greenpeace-aktivisteja vastaan Uutisvuodossa. Tajusin mitä hän sanoi, mutta en tajunnut miksi hän sanoi sen. En tiedä yrittikö hän vain kalastella halpoja nauruja yleistöstä vai onko hän oikeasti niin vastenmielinen ihminen. Kysyin äidiltäni mitä hän arveli. Hän ei arvellut mitään. Hän toivoisi etten olisi ahdistunut.

Eniten tykkään ihmisistä, jotka elävät vain omassa päässäni. Ja sinusta, koska käsittääkseni enimmäkseen hienot ja kiinnostavat ihmiset lukevat tätä blogia. Ainakin toistaiseksi.


Tähän loppuun löytämäni viaton koiranpentuvideo, jossa koirabeibet päätyvätkin yllättäen ja täysin varoittamatta irstaaseen 69-asentoon:

Hyi kamala!

Kävelin koirani kanssa ulkona hämärässä ja katselin ihmisten ikkunoista sisään. Yhtäkkiä tajusin seisovani metrin päässä ihmisestä, joka kusi puun juurelle. Hänestä ei lähtenyt mitään ääntä. Outoa.

Muita tärkeitä uutisia: Laura Närhi sanoi äsken telkkarissa että on se sympaattista katsoa kun miehet kokkaa. Ruudussa näytettiin kuinka Ilkka Alanko taapersi jonkin ämpärin kanssa. Aloin nauraa raivostuneesti. On ärsyttävää kun on keksitty että aikuiset miehet ovat jonkinlaisia lapsenkaltaisia idiootteja ja pikku pampuloita, joilta puuttuu niin paljon kognitiivisia kykyjä että heitä pitää sääliä ja taputella ja heltyä aina kun he osaavat tehdä jotain. Olen viime aikoina katsellut Frendejä ja aina kun Joey tekee jotain mukavaa, fiksua tai inhimillistä, yleistöstä kuuluu naiskuoron heltynyt aaawwww.

Tai no joo. Pystyn kyllä elämään maailmassa jossa Joeylle sanotaan aww.

On päivä päivältä vaikeampi sanoa kuka ihminen on hyvä ja kuka paha. Psykopaatit ovat pahoja, mutta heitä on vain 1 % ihmisistä. Suurin osa ihmisistä on monimutkaisia ja epäjohdonmukaisia yhdistelmiä valoa ja pimeää. Koiran kanssa kävellessäni ajattelin asiaa ja tajusin, että olen itse syyllistynyt jokseenkin kaikkiin irrationaalisuuksiin ja urpouksiin joista syytän muita ihmisiä.

Pitää mennä lenkille. Olen alkanut harrastaa liikuntaa

Minä olen syntinen

Mitään en toivo niin paljon kuin että maailma osoittaisi minun olevan väärässä. Osoita että olen väärässä.

On taas hahmottoman surullinen ja epätoivoinen olo. En tiedä, antaako internet oikeaa kuvaa ihmisyydestä. Tuntuu, että todellisessa elämässä ihmiset ovat jotain paljon parempaa ja kirkkaampaa. Mutta on vaikea sanoa kumpi on totta.

Toivoisin, että jonain päivänä sisälläni palava valo ja toivo olisi riittävän vahvaa torjumaan maailman pimeyttä. Että voisin kohdata ihmiskunnan idioottimaisen ja pimeän puolen vajoamatta ITSE jonnekin Paholaisen persereikään.

Toivoisin, että olisin ruskettunut ja sosiaalisesti villi ja avoin ja riehakas. Enkä niin helvetin surullinen.

En ymmärrä, miksei kaikille ihmisille ole itsestäänselvyys OLLA HYVÄ. Ihmisten käytös varsinkin internetissä on jotain mitä en voi käsittää. Miksi niin moni ihminen on taipuvainen olemaan selkärangaton ja pahantahtoinen idiootti heti kun saa tilaisuuden? Kuinka suuren osan väestöstä he muodostavat prosentuaalisesti? Mahdoton tietää. Koko internet pitäisi varmaan lopettaa. Ihmisten pitäisi palata ihmisiksi taas.

Vanhempani kasvattivat minut hyväksi ihmiseksi. He eivät pakottaneet minua siihen, he vain olivat itse hyviä ja antoivat esimerkin. Olen aina pitänyt itsestään selvänä sitä, että valinta sankarin ja pahiksen välillä on aina, aina, sankari. Suurin järkytykseni viime vuosina onkin ollut että edustan jonkinlaista vähemmistöä. Olen jonkinlainen "hippi" ja "maailmanparantaja" ja nämä ovat jostain käsittämättömästä syystä huonoja asioita. Edustan monelle ihmiselle Vihollista, koska yritän auttaa niitä jotka tallotaan. EN TAJUA! Mikä teitä vaivaa?! Miksi ihmeessä kukaan haluaisi olla kuolonsyöjä jos aivan yhtä hyvin voi olla myös Dumbledoren joukoissa?

Tällä kertaa nämä fiilikset lähtivät nousemaan kun luin internetkansalaisten kommentteja Greenpeace-aktivistien vangitsemisesta Venäjällä. Näyttää olevan iso joukko aikuisia miehiä, joiden mielestä nuorten aktivistien kohtalo on jotain hulvattoman hauskaa, oikeutettua ja mukavaa. Suojelen itseäni yleensä ympäristökysymyksiin liittyviltä huolilta, koska tuntuu että niitäkin en jaksaisi enää kantaa (sitä paitsi pieni osa minusta toivoo että planeetta saisi viimein tarpeekseen ja pyyhkäisisi erään vähäkarvaisen kädellislajin pinnaltaan riehumasta).

Juho Suomalainen (jonka toinen nimi on nykyään James; en tiedä kuinka kauan jatkan elämää tällä alter egolla) tiivisti asian näin:

En todellakaan tee kaikkia ympäristötekoja jotka pitäisi tehdä. Osallistun asioihin joihin ei pitäisi osallistua. Sivuutan moraalisen selkärankani monessa asiassa. Käytännön syistä perheemme ei ole koskaan esim. juurikaan lajitellut jätteitä. Suunnittelen hankkivani auton tulevaisuudessa ja ajelevani euforisen lujaa kaupunkien kaduilla. Tällainen on tietysti epärehellistä, koska teoriassa tiedän miten pitäisi toimia. Sentään myönnän olevani laiska paskaläjä, mikä on tuhatkertaisesti rehellisempää kuin useimpien(?) tapa vastata oikeutettuihin syytöksiin alkamalla metelöidä lapsellisesti ja julistamalla järsivänsä paraikaa "innolla sisäfilettä". Kuten moni muukin moraalinen teko, kasvissyönti on ennen muuta statement. Mua ei haittaa, jos et tee sitä statementia niin kauan kuin myönnät että teoriassa se pitäisi tehdä ja että kaiken kaikkiaan olet laiska paskaläjä kun et tee. Se on helppoa. Rehellisyys on helppoa. Itsepetos on myrkyllistä.

En tiedä miksi käytän vähintään pari tuntia joka viikko tomppeleiden kanssa väittelemiseen. Mitä tahansa heille sanot ja miten tahansa viisaasti ja herrasmiesmäisesti käyttäydyt, he pitävät kiinni tomppeliudestaan, varmaan koska se on heidän identiteettinsä.

Jonkin ajan kuluttua pitäisi tajuta että tästä ei tule mitään, tämä on ajan tuhlaamista ja kyseessä on ihka aito ääliö. Toistaiseksi olen liian lapsellinen ja itsepintainen kävelläkseni ajoissa pois ääliöiden luota.

Yllä oleva kommentti löytyi (vaihteeksi) Oikeutta eläimille -yhdistyksen seinältä. Käytin aivan liikaa kärsivällisyyttä ja aivoenergiaa ko. kirjoittajan kanssa keskustelemiseen. Turha käyttää loogisia argumentteja, kun vastapuoli ei käytä. Lauseen "Miks vitus kiduttaisin itteeni olemal syömättä jotain niin ihanaa kuin Liha ;D?" olisi pitänyt jo laittaa hälytyskellot soimaan. Siis voi jumalauta. Mutta toisaalta sitä haluaa uskoa että kaikkien kanssa voi keskustella rakentavasti.

Totuus: ei voi. Jotkut ovat yksinkertaisesti urpoja. Kun löydät urpon, jatka matkaa, jatka etsimistä, ja kohta löydät jonkun joka kuuntelee mitä sanot. Urpoja on aina, paskat heistä, eivät he tätä maailmaa yksin pyöritä.

Mulle raja hyvän ihmisen ja urpon välillä ei tässä(kään) asiassa kulje siinä, kuka on kasvis- ja lihansyöjä. Lihansyönti itsessään ei vielä häiritse minua merkittävästi. Yritys argumentoida ja oikeuttaa sitä häiritsee. Mulle raja hyvän ihmisen ja urpon välillä menee siinä, onko ihmisellä moraalista rehellisyyttä. 1) Lihansyöjä, joka myöntää syövänsä lihaa laiskuuttaan vasten periaatteitaan vaikka ei pitäisi vs. 2) kasvissyöjä, joka hakee irtopisteitä kovilta tyypeiltä julistamalla, että ihan sama mulle mitä kukakin laittaa suuhunsa, mitä välii hei? Todellakin 1. Ykkönen on sentään rehellinen eikä hae epätoivoisesti ja pelkurimaisesti kaiken maailman tonttujen hyväksyntää karvattomien apinoiden sosiaalisissa ympyröissä. Ykkösessä on rehellisyyttä ja munaa ja rock'n'rollia. Paljon mieluummin hengaisin ykkösvaihtoehdon kanssa ja ottaisin hänet mukaan kiertämään kanssani maailmaa. Kakkosen ottaisin siinä tapauksessa, että ykkösvaihtoehto ei käytännön syistä pääsisi mukaan.

Tämä ajatus nousi, kun eksyin jotain kautta lukemaan onnellisten ja ulospäinsuuntautuneiden nuorten kaupunkilaisten blogikeskustelua Lihattomasta Lokakuusta. Onnelliset ja ulospäinsuuntautuneet nuoret kaupunkilaiset olivat yhtä mieltä siitä että kasvissyönti on toki hyvä juttu, mutta lihateollisuuden rikoksista ei pitäisi tehdä mitään numeroa koska "se on loppujen lopuksi jokaisen oma asia että mitä sillä lautasella on :)".

No ei todellakaan ole. Se on yhtä paljon ihmisen oma asia kuin se päättääkö talloa kadulla makaavan kodittoman miehen naamalle vai ei. Jos valinnat oikean ja väärän välillä kutistetaan onnellisten kaupunkilaisten kotoisiksi identiteettivalinnoiksi, sivuutetaan täysin uhrin näkökulma. Heikoimmilla ja pienimmillä ei valinnanvaraa ole.

Parasta mitä itse voin tehdä on osoittaa solidaarisuutta kärsiville. Ja silloin kun en omaa laiskuuttani siihen pysty, voin sentään myöntää oman selkärangattomuuteni ja hävetä vähän.

Jumalauta, ensi keväänä aion elää. Ihan oikeasti. Voin maata peitto vedettynä pään yli vielä yhden talven verran, keväällä nousen täältä kuin... feeniks:



Se tulee näyttämään just tolta.

Tekisin sen jo tässä talvella, mutta kevät on parempi aika aloittaa asioita, sellaisia kuin esim. elämä.

Tässä blogissa vieraillaan harvoin yli sataa kertaa päivässä. Eilen vierailtiin. 111 kertaa. Se on aavemaista ja hermostuttavaa, koska mulla ei ole aavistustakaan että kuka täällä kävi. He tulivat Facebookin kautta, sen tiedän. Muuta en. Te siis KÄYTTE täällä, muttette SANO mitään! Se on hulluutta. Jumalan nimessä, sanokaa jotain kun poikkeatte!









Sitä työskentelee sormenpäät ruvella eikä edes paria sanaa suoda!




Pilaan tän blogin tällaisilla raskailla gifeillä.