Tunnustuskirja

Nyyh

Jos jollakulla läsnäolijalla on Twitter-tili, pyydän häntä ystävällisesti välittämään Antti Nylénille pika-arvioni hänen Tunnustuskirjastaan: Luulin aikaisemmin haluavani selityksen sille, miksi Antti Nylén uskoo Jumalaan. Olen nyt lukenut läpi suurimman osan hänen Tunnustuskirjastaan ja tajunnut että ilman selitystä olisi ollut kivempaa. Selitys ei toimi. Se on ihan paska. Tunnustuskirjassa on harmaita puuduttavia suvantokohtia, jotka jatkuvat monta kymmentä sivua ja joiden sisältö on erilaisten kristinuskoon liittyvien käsitteiden pyörittelyä ja uudelleen selittämistä. Outo käsitteiden pyörittely on Antti Nylénin juttu, mutta se toimii vain silloin kun se on mielekästä ja jännittävää. Antin yritys käsitteitä määrittelemällä selittää mitä kristittynä oleminen tarkoittaa on huono, koska selitys pätee parhaimmillaankin vain häneen itseensä ja häneenkin väkinäisesti, koska eikö usko lähtökohtaisesti ole jotain aika selittämätöntä ja intuitiivista ja älyllistämisen ulottumattomissa ja juuri siksi kaunista? Kuuntelen joka viikko uskovaisten nuorten radio-ohjelma Come Homea, jossa Rinteen Riku puhuu Jeesuksesta eikä hänen Jeesuksellaan tunnu olevan hirveästi tekemistä Nylénin Antin Jeesuksen kanssa. Haluaisin ymmärrettävän selityksen sille KUKA Jeesus YLEISESTI on KAIKILLE jotka uskovat häneen ja miten hänet löydetään ja miksi MINUN pitäisi uskoa häneen. Haluaisin tajuta, MUTTA EN VAIN TAJUA. Sydämeni on auki ja Jeesus ei vain tule sisään.

Kun luin Vihan ja katkeruuden esseet syksyllä 2010, menin siis ihan segaisin koska se oli tärisyttävintä mitä olin koskaan lukenut. Se laittoi hermoyhteydet aivoissani KONKREETTISESTI uuteen järjestykseen; en ollut tiennyt että maailmaa voisi katsoa sillä tavalla ja että kaikenlaisilla hassuilla yksityiskohdilla voisi olla niin paljon merkitystä. Kuuntelin Morrisseyn ääntä kuulokkeista ja yritin aina Sörnäisissä bussin ikkunasta bongata Antti Nylénin koska olin saanut selville että hän asui siellä päin. Bongasin hänet muutaman kerran. No joo, joka tapauksessa on suututtavaa että Tunnustuskirja on näin heikko ja väsähtänyt. Se loukkaa aiempia parempia juttuja. Tunnustuskirjassa on muutakin kuin ankeita sanojenpyörittelyjaksoja, mutta iso osa siitä muusta sisällöstä on pelkästään väärällä tavalla surullista. Antti Nylén on nähtävästi päättänyt vähentää radikaaleja ihmisvihaisia heittojaan ja alkanut leikkiä olevansa tätä nykyä Kypsempi ja Maanläheisempi ja vähentänyt kaikkea hauskaa poseeraamista ja pelleilyä. Tämä on johtanut siihen, että hänen surulliset masentuneet juttunsa ovat nyt pelkästään SURULLISIA ja MASENTAVIA, LANNISTAVIA. Sitä entistä VÄKIVALTAA tarvittiin nimenomaan VOIMAN, ELÄMÄN ja TOIVON antamiseen. Väkivallan ja häiriköintimentaliteetin takia ensimmäinen kirja antoi VOIMAA JAKSAA ELÄÄ MAAILMASSA. Viha on parhaimmillaan aktiivista ja elinvoimaista, suru on usein passiivista ja lannistavaa ja lukitsee sängyn pohjalle. Miksi Tunnustuskirjan pitää olla näin masentavan surullinen? Paljon paljon paljon parempaa on suru joka tuntuu hyvältä ja uhmakkaalta ja salaviisaalta ja toiveikkaalta.

Kyllä Tunnustuskirjassa kunnollisia juttujakin on. Siis sellaisia kuin ennen vanhaan. Esim. sivulta 126 alkaa hyvä jakso. Siinä Antti Nylén kirjoittaa elämästään yläasteella ja sen jälkeen. Siinä on rock'n'rollia. Mutta siitäkin nousee kysymys: miksi, MIKSI sensuroit yläasteen kiusaajakovisten (etu)nimet? Miksi pääkiusaajan nimen tilalla on X? Eikö olisi paljon TYYDYTTÄVÄMPÄÄ jos heidän oikeat (etu)nimensä olisivat siinä? Mä ainakin aion vastedeskin kirjoittaa pahoista ihmisistä Niiden Oikeilla Nimillä, niillä on hyvä kostaa. Tai en tiedä onko kyse kostosta, kosto ei ole kovin kristillistä, vaan pikemminkin oikeudenmukaisuuden tasaamisesta, yksilöiden pahuuden tallettamisesta näkyville niin että he eivät voi myöhemmin paeta ja unohtaa mitä tekivät.

Joka tapauksessa: Tunnustuskirja on Antti Nylénin tähän mennessä huonoin levy.
(Mutta silti parempi kuin 98 % muiden ihmisten levyistä.)



Päätän kirjoituksen jälleen Antti Nylénin Rautakoura-yhtyeen esitykseen Uuden musiikin kilpailussa 2013: