Kevät on alkamassa - OLLI BRANDER

Heitetään tähän nyt jotain:



TÄMÄ ON NIIN KIVAA!!!!!!!!!!! WOHOO

Päästäni vuotaa koko ajan ideoita joka paikkaan. Kirjoitan jatkuvasti ylös kaikkia hyviä juttuja jotka välähtävät mieleeni. Tietokoneessani, papereissani ja puhelimessani on kaiken kaikkiaan varmaan satoja satoja satoja sivuja lyhyitä muistiinpanoja ja ideoita, jotka kaikki haluaisin käyttää jossakin. Mutta niitä on niin vitusti, että niiden läpikäyminenkin tulee olemaan todellinen urakka. Luulisin että suurimman lastin aion kumota Luuserikirjaan. Jos kaikki menee niin kuin olisi tarkoitus, se tulee olemaan parasta ja palavinta mitä yläasteesta ja 15-17-vuotiaana hengittämisestä on koskaan sanottu.

Elämäni on muuttunut nyt todella paljon. Siis muutamassa päivässä. Ei mitään ole varsinaisesti edes tapahtunut. Mutta olen tajunnut, kuinka paljon asiat tulevat lähitulevaisuudessa muuttumaan. Aion alkaa elää. Olen jo istuskellut ja harkinnut asiaa tarpeeksi. Uusi luku alkaa kohta. Astun tästä huoneesta ulos ja nimeni on Olli Brander. Unohdan entisen nimeni. Se on huono nimi. Teen niitä asioita jotka on pakko tehdä. Asioita joita olen suunnitellut nyt jo tarpeeksi monta vuotta. Sydämessä on rauha ja onni ja innostus ja tiedän melko tarkalleen miten aion edetä. Hyppään vapaaseen pudotukseen ja tietysti paljon riippuu niistä jotka ottavat minut kiinni.

Ja OLEN RAKASTUNUT, olen niin helvetin RAKASTUNUT ja KAIKKI ON UUTTA ja VAU, joskus täytyy kuolla että voisi alkaa elää.

Enkä pelkää enää vastaantulijoita. Kokeilin "vaihtaa lääkitystäni" äskettäin. Toivon että voin luopua kaikenlaisista saatanallisista depressiolääkkeistä tulevaisuudessa, mutta toistaiseksi ajattelin napsia pillereitä vielä vähän. Joka tapauksessa, vaihdoin siis lääkitystäni ja vanhasta lääkkeestä jäi outoja vieroitusoireita. Lähdin ulos, ajelin bussilla jonnekin keskustan laitamille ja sitten lähdin vain kävelemään ja kävelin kävelin kävelin oudossa PÖHNÄSSÄ; pääni läpi meni kylmiä pökerryttäviä aaltoja ja tunsin olevani vähän sekaisin ja SE OLI MAHTAVAA

Kävelin eteenpäin Helsingin läpi ja kuuntelin iPodistani ihmeellisiä ihmisääniä ja rakastuin kaikkeen ja lauloin playbackina mukana ja tanssahtelin ja nautin vastaantulijoiden varovaisista kysyvistä katseista. Olin omassa pöhnäisessä musiikkivideossani. Kun saavutin ydinkeskustan, näin ihmisten kantavan siellä täällä vaaleanpunaisia ilmapalloja joissa luki dna. Näin yhden naisen sitovan ilmapallonsa narun jonkin tolpan ympärille ja hylkäävän sen sitten siihen, joten hänen kadottuaan maisemista kävin hakemassa pallon, sidoin narun hirttosilmukalle ja laitoin silmukan kaulaani ja sitten jatkoin matkaa dna-ilmapallo hirttosilmukalla kaulassani. Annoin 25 euroa eli kaikki rahani kerjäläisille ja katusoittajille. Rautatientorilla kyllästyin dna-ilmapalloon mutten raaskinut surmata sitä kengälläni joten irrotin sen kaulastani ja hetken harkinnan jälkeen päästin siitä otteeni

Polvistuin maahan ja katselin kuinka ilmapalloni nousi riuhtoen kovaa vauhtia kohti taivasta. Kuulin jonkun huutavan innostuneen kauhistuneena "Ilmapallo!" Pallo kutistui yhä pienemmäksi täpläksi vaaleansinisellä taivaalla ja ajattelin että vittu että tämä on mahtavaa ja tunsin samalla vihaa ja surua siitä että teen tämän yksin, että tanssin Helsingin kaduilla yksin ja katselen yksin taivaalle katoavaa ilmapalloa. Se on niin helvetin väärin, koska kaikki olisi niin paljon parempaa jos joku olisi vierelläni, kuka tahansa hyvä tyyppi, kahdestaan tai kolmistaan tai nelistään olisi niin paljon parempi nousta vallankumoukseen kaupunkia vastaan

Vähitellen pallo katosi taivaaseen ja välähteli enää silloin tällöin näkyviin pienenä pisteenä. Tuijotin vielä hetken tyhjää taivasta ja kunnioitin sen muistoa josta olin irrottanut otteeni. Sitten nousin jaloilleni, hyvästelin 7 vuoden hirttosilmukkani ja jatkoin matkaa, koska niin on tehtävä, olen odottanut jo aivan tarpeeksi kauan

Vielä hetki. Vielä hetki.

Vielä hetki.