Olin
äänekäs,
pikkuvanha ja
häiriköivä lapsi ja lopulta joskus 12-vuotiaana mulle kerrottiin, että olen
ärsyttävä. Se näytti olevan jossain määrin yleinen mielipide. Sen jälkeen vietin monta vuotta yrittäen parhaani mukaan olla olematta ärsyttävä. Mulle kehittyi nopeasti aika hyvä tutka sen havaitsemiseen, mikä on ärsyttävää ja mikä ei ole ärsyttävää. Vältin parhaani mukaan kaikkea ärsyttävää ja katselin säälillä ja oudolla vahingonilolla ihmisiä jotka eivät tajunneet olevansa ärsyttäviä. En pystynyt katsomaan vanhoja valokuvia itsestäni, koska olin niissä niin ärsyttävä. Käytännössä olin niinä aikoina enimmän aikaa hiljaa ja pukeuduin mahdollisimman persoonattomasti.
Nyt oon ollut jo pari vuotta sen verran eristyksissä, että olen taas antanut itseni kehittyä ärsyttäväksi. Ehkä mussa on luonnostani jotain hämärästi ärsyttävää. Olisi kiva selvittää, mitä ärsyttävyys oikeastaan tarkoittaa. Ärsyttävät ilmaukset kuten "höhöö" tai "masuasukki" (en ole koskaan sanonut "masuasukki") on helppo jäljittää, mutta olemuksesta tai luonteesta huokuva kokonaisvaltaisempi ärsyttävyys on epäselvempi asia. Ehkä siinä on kyse esim. voimakkaasta egosta ja provosoivista tavoista ilmaista sitä.
Esim. näin:
Sä olet varastanut mut
VastaaPoistaThat's what I do babe
PoistaSinusta poiketen itse sain kuulla noin samassa iässä olevani ärsyttävä, mutta yläasteajan keskityin olemaan vielä ärsyttävämpi ja hirveämpi pikku piru, kunnes ysiluokan loppuessa elämä oli tappanut mut ja lähdin Stadiin vetämään huumeita mörköjen kanssa istuttuani maanantaista perjantaihin iltalukion penkillä hiljaa ja peloissani
VastaaPoistaHyvä että pidit ärsyttävyydestäsi kiinni ja syleilit sitä noiden vuosien ajan. Itse en ollut yhtä rohkea. Toisaalta on ollut ihan mukavaa löytää ärsyttävyytensä uudestaan muutaman vuoden tauon jälkeen.
Poista