Asiallinen runokirjoitus

Sanoin joitain viikkoja sitten kirjoittavani "Suomen runokentästä" ja nyt teen sen. Kirjoitan ennen muuta Suomen nuoresta runokentästä, koska muusta en tiedä. Aion mainita nimiä ja olla vilpitön ja armoton. Aion myös varastaa kuvia, joita en ole itse ottanut ja käyttää niitä kuvituksena.

Idea aiheeseen lähti Me Naisten artikkelista Hurmaava ilmiö: Nämä pojat sanovat sen kauniimmin, jossa toimittaja ihastelee lutusia runopoikia esimerkiksi Helsinki Poetry Connection -tapahtumassa. Runopoikien herttaisuutta ja kaikinpuolista sympaattisuutta painotetaan useaan kertaan, jotta lukijalle tulisi selväksi että tässä todella on kyse koulutettujen keski-ikäisten tätien ihannepojista.

Ensinnäkin mun on korostettava, että en ole runoilija. Kirjoittajana olen ennen muuta tarinankertoja (tai muu prosaisti). Olen kiinnostunut ennen kaikkea asioista (ihmisistä, sieluista, heikkouksista, tapahtumista, seksistä, mielipiteistä) ja kielestä lähinnä vain välineellisesti; paljon enemmän mulle merkitsee se, mitä sanotaan, kuin se, miten sanotaan. Vaikuttavat lauseet ovat yleensä vaikuttavia siksi, että niissä ilmaistaan jotain suurta ja totta ja tärkeää. Kaunis tapa ilmaista asia on pelkkä sinetti lauseen hyvyydelle.

Mun on vaikea haltioitua kauniista kielestä sinänsä. Yksin se ei riitä. (Samalla tavalla pidän eniten maalauksista, jotka ovat paitsi kauniita myös sanovat jotakin tärkeää jonka ymmärrän.) En sano, että tämä on "oikea" tapa suhtautua kirjoittamiseen. Tämä vain on oma (autistinen) tapani enkä mahda sille mitään. Siitä syystä juttu menee vaikeaksi suuren osan runoutta kohdalla. Jos en tajua täysin mitä sanotaan ja miksi se on konkreettisesti merkityksellistä, mun on vaikea luoda tekstiin suhdetta. Tekstissä olevien asioiden on provosoitava minussa voimakasta tunnetta, koska sanat sinänsä eivät siihen vielä riitä. Tästä syystä en osaa oikein suhtautua esim. Erkka Filanderin Heräämiseen valkeaan myrskyyn. Sen ansiot ovat ennen muuta upeassa kielessä ja kauniissa mielikuvissa. Näen että moni lause on hengästyttävän hieno, mutta ne eivät mene vielä sydämeeni asti. Konkretia, materia puuttuu. Heräämisen valkea myrsky on neroutta kielen tasolla, mutta ajatuksesta en ole varma.

Kirjoitin joskus vuosi sitten nuorista (suomalaisista) kirjoittajista jotka tiesin, ja luetteloin nimiä. Runoilijoista luettelin Janne Kortteisen, Miki Liukkosen ja Robert Meriruohon.

Miki Liukkoselta ensinnäkin odottaa paljon. Hän on todennäköisesti tunnetuin nuori suomalainen kirjoittaja tällä hetkellä. En ole ihan varma että miksi. Epäilen että siksi että hän on niin vitun hyvännäköinen.

Miki Liukkosessa kiinnostavinta on se, että hän osaa käyttää mediaa eikä luojan kiitos hienostele kieltäytymällä "brändäämästä" itseään. Hänen tekstinsä sen sijaan eivät tunnu minussa missään. (Ainakaan tähän mennessä eivät ole tuntuneet. Ehkä hänen juttunsa on romaanien kirjoittaminen. We will see.) Suurin osa hänen runoistaan on vähän niin kuin The Scenesin musiikki: ihan jänniä ja näppäriä, mutta eivät tunnu yhtään missään. Niistä puuttuu kipu ja viha ja paska ja suru ja ilo ja toivo ja savu ja kaikki. Pelkkiä absurdinhassuja kuvia. Ainoastaan äidin kuolemasta kertova Elisabet-runo on poikkeus (niin kuin December Heat on aidosti hyvä biisi). Melkein kyynelehdin Elisabetin kohdalla. Siitä löytyy jotain inhimillistä, joka menee sydämeen. Muuten tuntuu, ettei Miki Liukkonen ole edes yrittänyt, koska on arvellut pääsevänsä muutenkin helpolla (koska lehtiin varmaan kuitenkin halutaan ottaa hänestä kuvia). Mun on vaikea samastua kirjoittajiin, jotka eivät kirjoita purkaakseen raivoaan ja epätoivoaan, pelastautuakseen henkihieverissä elämän pimeydeltä ja luodakseen maailmoja, joista löytää toivoa ja lohtua itselleen ja kaltaisilleen. Jos mulla ei olisi näitä oikeasti sattuvia pakottavia tarpeita, tuskin tulisi mieleenkään kirjoittaa.

Jotenkin luulisi, että Miki Liukkosella olisi jotain sanottavaa. Jatkan odottamista. Etkö ole mistään vihainen? Etkö ole mistään pakahduttavan iloinen tai surullinen? Etkö halua kostaa mitään? Etkö halua muuttaa mitään? Etkö halua tappaa ketään? Etkö halua pelastaa ketään? Halu tappaa ja halu pelastaa ovat minulle tärkeimpiä motivaattoreita kirjoittamiseen.

Tää on hieno kuva

Robert Meriruoho eroaa kirjoittajana merkittävästi Miki Liukkosesta, koska hänen teksteissään on käsiin tuntuvaa konkretiaa ja (yhteiskunnallista) vihaa. Viha on ehkä tärkeimpiä tekijöitä hyvässä tekstissä. Tästä syystä Robert Meriruohon juttuihin on helpompi samastua. Göteborgilaisessa viikonloppusadussa on oikeasti jotain. Potentiaalia. Asioiden kauneutta. Elämää. Jotain myös puuttuu. Tarvitsisin vielä lisää kipua, omakohtaisuutta, raivoa, legendaa; kaikki pitäisi korottaa potenssiin 2 että syntyisi räjähdyksiä.

Kaikista edellä mainituista syistä Janne Kortteinen on mielestäni edelleen Suomen (ja ehkä maailman) ylivoimaisesti paras runoilija. En osaa perustella tätä millään muulla kuin sillä että Janne Kortteisen tekstit tuntuvat. Niissä puhutaan oikeasti tärkeistä asioista ja ne tuntuvat oikeasti joltain (jotkut niistä vituttavat minua rankasti, mutta niin pitääkin, se on paljon parempi kuin ei-mitään, ja vitutuksenkin läpi voi yleensä nähdä jotain arvokasta). Ne ovat sillä rajalla ovatko mitään runoja ollenkaan, ennen muuta ne ovat inhimillistä tunnetta; nimenomaan kipua ja vihaa ja paskaa ja surua ja iloa ja toivoa ja savua, joita ei pilaa se että ne olisi muotoiltu, kuorrutettu ja kätketty pinnallisella älyllä. Oikeastaan Janne Kortteisen jutut ovat sillä rajalla ovatko mitään tekstiä ollenkaan. Ne tuntuvat puheelta.

Loistava aasinsilta.

Suomessa on myös nuoria runoilijoita, jotka kirjaimellisesti pääasiassa puhuvat runonsa. Olen jo melko pitkään seurannut tiiviisti Helsinki Poetry Connectionin (jota näyttävät pääasiallisesti vetävän Harri Hertell ja Kasper Salonen) blogia – siinä parasta ovat postaukset joissa on peräkkäisiä kuvia (yleensä anonyymeiksi jäävistä) ihmisistä, jotka ovat nousseet open mic -tilaisuuksissa lavalle ja lukeneet omia tekstejään. On jotain helpottavaa ja innostavaa ja kiihottavaa ajatuksessa, että jossain, mahdollisesti tässä samassa kaupungissa, on nuoria ihmisiä jotka ovat kirjoittaneet runoja ja halunneet nousta lukemaan ne ihmisten edessä. Runojen kirjoittaminen kertoo yleensä kauniista, kiinnostavasta ja älykkäästä sielusta. Halu nousta ihmisten eteen ja avata se sielu kertoo tulesta ja rohkeudesta.

Parasta ovat ne kuvakavalkadit. Like dis:

Onko toi liian pitkä? Innostuinko liikaa? Whatever.

(Ai niin! Melkein unohdin mainita tämän, joten tungen nyt tähän väliin että löysin edellisestä Parnassosta Niillas Holmbergin [s. 1990] runon Rummun kalvo ja se oli oikeasti hiton hyvä! Muistan myös törmänneeni toisinaan Aura Nurmen juttuihin ja nekin ovat aika jees.)

Pidän siis Helsinki Poetry Connectionin konseptista. Konsepti on hyvä. Siinä on potentiaalia. Pitkään mulla ei kuitenkaan ollut mitään aavistusta siitä toimisiko Helsinki Poetry Connection käytännössä. Oli tulitikku, mutta en tiennyt olisiko tulta. Tämä on salaisuus, mutta kävin kerran tsekkaamassa. Kutsuvieraiden esiintymiset olivat ensimmäisenä ja kestivät liian pitkään, kun olin kuitenkin tullut sinne katsomaan nimenomaan open mic -kuvakavalkadeja livenä. Lähdin kutsuvieraiden esiintymisten ajaksi pitkähkölle kävelylle ja sekaannuin absurdiin katutappeluun.

Kun tulin takaisin, open mic -vaihe käynnistyi. Valitettavasti istuin baarissa niin kaukana lavasta, etten saanut luetuista runoista mitään selvää. Jossain vaiheessa siirryin lähemmäs. Aloin saada runoista selvää. Oli suuri pettymys, etteivät ne tuntuneet juuri miltään. Ne tuntuivat nimenomaan hassunabsurdilta kikkailulta ja jännäilyltä. Enemmän kuin mitään kaipasin jotakuta, joka nousisi lavalle ja alkaisi huutaa oikeita asioita, tärkeitä asioita, kipua, vihaa, rakkautta, riemua, vallankumousta, elämää, kuolemaa, kaikkea sitä. Ketään ei kuitenkaan tullut, joten jouduin turvautumaan kaljaan ja tanssimaan sekavana kotiin.

Ehkä ongelman ydin tiivistyy Me Naiset -jutun eräässä kuvatekstissä: Jarkko Jokisen, Tuukka Terhon ja Juho Kuusen mukaan runoilijan tunnistaa ryhdistä ja leppoisasta asenteesta.

Hyi! Miksi? Mulla on kaikkea muuta kuin leppoisa asenne. Mulla on aggressiivinen, epätoivoinen, raivokas, palava, haltioituva, juhlava, pyhä, räkäinen asenne asioihin. En ole ikinä ollut leppoisa. Haluaisin olla leppoisa. Leppoisuus on sokeuttava, terveellinen vamma, joka varmaan tekee elämästä helpompaa. Taiteen kannalta se on varmaan pahinta mitä on.

Runouden ei pitäisi olla leppoisaa. Runouden ei pitäisi olla kivaa ja näppärää. Runouden pitäisi olla vallankumous. Runouden pitäisi sanoa jotain mitä on sanottava, sen pitäisi herättää hämmennystä ja sekaannusta ja inspiroida rikosilmoituksia. Runouden ei pitäisi ensisijaisesti herättää "aww"-reaktiota koulutetuissa keski-ikäisissä Me Naisia lukevissa tädeissä, sen pitäisi mennä suoraan nuorten ihmisten sydämiin ja antaa heille valoa, toivoa, vihaa, voimaa, rohkeutta, rakkautta, vallankumousta, kaikkea sitä, jotain mihin tarrata ja joka taskussa kulkea rohkeampana maailmaa päin.


Tässä on arvioni "Suomen runokentästä". Sitten jos ja kun saan itse jonkin teoksen julki, saatte vapaasti haukkua ja mollata sitä.