Nuku

En tiedä miksi olen näin surullinen. Näin surullinen. Siinä on niin monta kerrosta, että en enää ymmärrä niitä kaikkia. Bussissa tunsin itseni loskaiseksi lätäköksi, joka yrittää esittää ihmistä.

Toistan ja toistan ja toistan loputtomasti näitä samoja asioita. Välillä väännän nämä vitsiksi ja höpisen Arto Nybergistä ja sitten kirjoitan taas tällaisen "En tiedä miksi olen näin surullinen" -postauksen. Sain tänään kahteen kertaan eri yhteyksissä kuulla, ettei tätä blogia jaksa lukea enää. Olen pahoillani, että olen paska. Tai olen pahoillani, että odotitte jotain muuta. Aion jatkaa näin, ja jos tämä joskus muuttuu paremmaksi, niin sitten se vain tapahtuu, paskasta tulee ehkä maata ja siitä kasvaa jotain.

Aaaarrrrrrrrrrrrgh. On vaikea olla mitään. On vaikea riittää kenellekään. Ymmärrän muiden pettymyksen, koska petyn itsekin muihin jatkuvasti. Mulla on valtava tarve maalata ihmisistä päässäni ihanteellisia kuvia, uskoa aina kerrallaan vähintään yhden ihmisen loputtomaan hyvyyteen ja kärsivällisyyteen, mutta ei kukaan ihminen ole loputtoman hyvä ja kärsivällinen. Sen ymmärtäminen yhä uudestaan on raskasta, vaikka ei sen pitäisi olla.

Näyttää siltä, että voidakseen hengittää ihminen tarvitsee paitsi keuhkot ja happea myös sopivan määrän illuusioita. Olen menettänyt liian monta. Haluaisin, että tulisi joku jolla olisi alusta asti kaikki kortit pöydällä, joku joka olisi niin taianomaisella tavalla totta että mitään illuusioita ei edes tarvittaisi (ja sitten kai nousisimme junaan ja ajelisimme sillä täältä pois johonkin kauniiseen utopiaan, josta hän varmaan olisi kotoisin)

Ehkä olen vain kirjailija, jolla on liian korkeat odotukset todellisuuden suhteen. Mielelläni eläisin maailmassa, jossa eläimiä ei esimerkiksi tungettaisi minimaalisiin häkkeihin ja kaikki ihmiset saisivat hyvät vanhemmat. Vitun paskakasa, jos hankit lapsen niin ei voi, ei voi olla liikaa pyydetty että rakastaisit häntä ehdoitta. Tietysti jos kukaan ei koskaan rakastanut sinua ehdoitta... niin ehkä et vain osaa.

Ihan oikeasti, ei tätä kannata lukea. Olen sanonut nämä kaikki asiat tuhat kertaa ennenkin. "Kaikki" on sanottu, eikä mitään ole sanottu. En tiedä mistä se tuli, mutta kokeilin tänään olla vastenmielisen rehellinen jonkin aikaa. Hyvässä ja pahassa. (Jos olisin niin rohkea kuin haluaisin olla, olisin vastenmielisen rehellinen lähes aina. Pidän itse sellaisista ihmisistä eniten.) Sanoin kerrankin täsmälleen mitä ajattelin, hyvässä ja pahassa, ja se tulkittiin ehkä jotenkin väärin koska ihmiset olivat minulle lähinnä aika ilkeitä sen jälkeen. Tämä on osittain itsesäälinen harha ja alakulon huumorintajuttomuutta, mutta ihmiset ovat minulle usein aika ilkeitä.

"Ole vain oma itsesi, kyllä se siitä sitten helpottaa" on tosi hyvä neuvo, vähän epäkäytännöllinen vain kun et tiedä että kuka olet. Taistelu jatkuu.