Lisää sanoja sanoja sanoja sanoja sanoja sanoja sanoja:

En tiedä kuinka tavallista on kokea säännöllisiä välähdyksiä, joissa kaikki tuntemasi ihmiset tuntuvat yhtäkkiä aivan vierailta etkä voi ymmärtää, mitä tekemistä sinulla on heidän kanssaan.

Haluaisin oikeasti lopettaa tämän jatkuvan katkeran valittamisen ennen kuin siitä tulee kommunikaationi perussävy. Muillakin on vaikeaa ja huono onni. En henkilökohtaisesti tunne ainuttakaan ihmistä, jolla olisi "hyvä onni". Murheelle pitää antaa aikaa ja tilaa muttei koko sieluaan.

Tässä blogissa on nyt paljon tarpeetonta kryptisyyttä ja paljon tarpeetonta provokaatiota. Lisäksi tuntuu, että olen ollut ihmisille toistuvasti vahingossa ilkeä viime aikoina. Olen hyvä ystävä, väsynyt vain.

Olen niin helvetin ja väkivaltaisen hermostunut, että en tiedä onko tämä enää viatonta ja normaalia. En ole tulossa hulluksi, en osaisi tulla hulluksi, mutta olen todella, todella, todella syvästi levoton koko ajan. Aivan kohta edessä on suuria juttuja, joista ei välttämättä tule mitään, ja voi vittu, olen kauhuissani, koska en tiedä miten jatkaa eteenpäin jos niistä ei tule mitään.

Vastaan tähän kommenttiin tässä, koska siinä nostetaan esiin aika monta tärkeää asiaa (toivon että se on ok):

"En usko että on ongelmallista uskoa itseensä, tai haluta menestyä.

Ihmisiä (itseäni) suututtaa lähtökohtaisesti asiassa se, jos tekee jotain vain menestyäkseen. En usko että voi olla aidosti hyvä kirjoittaja tai taiteilija tai yhtään mikään jos tekee sitä vain päämäärän, ei matkan vuoksi.

Sä jätät usein puheillasi sellaisen jälkimaun että kirjoittaminen on vain sivuseikka ja oikeasti teet sitä vain jotta tulisit kuuluisaksi. Kirjoitat aina alusta asti kirjaa, et tarinaa tai kertomusta tai tekstiä."

Jos jutuistani saa tällaisen käsityksen, niin se selittää varmaan aika hyvin miksi oikeat taiteilijat kyllästyvät muhun nopeasti.

Matka on tärkeä. Saan todella paljon ihmisistä, joista kirjoitan, ja maailmoista, joissa vietän aikaa kirjoittaessani heistä.

Mutta se ei vielä riitä, ja tässä kai eroan niistä, jotka ovat jollain pyhemmällä, aidommalla tavalla taiteilijoita. Riippumattomalle taiteilijasielulle riittää yksin puhumisen riemu sinänsä. Minulle on äärimmäisen, ehdottoman tärkeää, että joku myös kuuntelee.

Nautin kirjojen kirjoittamisesta. Hyvin suuren osan nautintoa muodostaa ajatus siitä, mitä tulee tapahtumaan kun tämä tarina törmää maailmaan. En hetkeksikään unohda, että joku tulee vielä lukemaan tämän. Ilman sitä ajatusta kirjoittaminen olisi sata kertaa tylsempää. Kirjojen kirjoittaminen on juttelemista tai pelaamista tai kävelemistä jonkun kanssa. Vähän niin kuin blogin kirjoittaminen, mutta erilaista. Tietysti haluan mahdollisimman monen lukevan, koska jokainen uusi lukija on kokonainen uusi maailma ja tulkinta lisää.

Populaarimusiikin alueella on suorastaan normi, että omaan juttuun suhtaudutaan asenteella "Vittu tästä tulee vielä jotain suurta! Suurinta maailmassa saatana!" Siellä se ei ole synti. Kirjallisuuden alueella asioihin suhtaudutaan usein jotenkin, hmm, totisemmin ja älyllisemmin, ja se on rasittavaa. Ei kukaan kai ajattele, että Beatles oli sielutonta, epäinnovatiivista paskaa vain siksi että he halusivatkin päästä korkealle? Sellainen unelmoiminen voi itse asiassa olla polttoainetta jollekin suurelle ja kauniille.

Ehkä tää ero liittyy siihen, että populaarikirjallisuutta ei varsinaisesti ole olemassa samassa mielessä kuin populaarimusiikkia. Entä jos olisi? Eikö se olisi vain ihan todella, todella hyvä asia?

(Ja jos minä sitten edustaisin sitä, niin kuinka iso kontrasti siinä olisi "muuhun kirjallisuuteen"? Olisinko minä käytännössä Paul McCartney, joka käy kaljalla menneiden vuosisatojen klassisten säveltäjänerojen kanssa? (Mutta entä jos ne menneiden vuosisatojen klassiset säveltäjänerot olivat itse oman aikansa Paul McCartney? Nyt menee monimutkaiseksi))