Arto Nyberg

Haluan pahoitella huonotuulisuuttani ja epäselvyyttäni ja sulkeutuneisuuttani ja katkeruuttani ja mököttämistäni ja ajoittaista pahantahtoisuuttani. Haluan pahoitella ajattelemattomuuttani. Haluan pahoitella mihinkään perustumatonta ylimielisyyttäni. Haluan pahoitella paskamaisuuttani. Haluan pahoitella sitä, että joskus ihmisten seurassa olen yrittänyt muuttua heiksi sen sijaan että olisin ollut minä. Haluan pahoitella sekavaa päätäni ja riehumistani ja välinpitämättömyyttäni ja poissaolevuuttani ja kärsimättömyyttäni. Haluan pahoitella epäkypsyyttäni ja keskeneräisyyttäni ja lapsellisuuttani. Haluan pahoitella sitä, että olen valittanut muiden ihmisten vastaavista ominaisuuksista heidän selkänsä takana sen sijaan että olisin puhunut niistä suoraan heille tai yksinkertaisesti antanut heidän rakastettavan epätäydellisyytensä anteeksi niin kuin kaiken kohtuullisuuden mukaan pitäisi.

Enimmäkseen käyttäydyn ihan mukavasti, mutta joskus käyttäydyn yllä mainituilla tavoilla, ja pystyn antamaan tälle joitain selityksiä. Minua on esimerkiksi viime kuukaudet syönyt sellainen ajatus, että olen läpikotaisin, täydellisesti, peruuttamattomasti kaoottinen ja ruma ihminen. Pidän kaikkea itsessäni äänestäni varpaankynsiin hirviömäisesti epäonnistuneena.

Suhteeni itseeni ei ole häiriintynyt vain fyysisesti vaan tämä hulluus ulottuu kaikkialle. Kaikkialle, Harry. Siitä että lähdin huoneestani ulos hankkimaan kavereita on nyt n. 8 kuukautta, ja jossain vaiheessa aloitin jonkinlaisen kroonisen kaiken häpeämisen. Kun ajattelen kaikkia hurjia ja vähemmän hurjia seikkailujani viime kuukausilta, irvistelen ja pitelen päätäni. Siitä hetkestä, kun aloin hihitellä puolihysteerisesti kun joku ensimmäisen kerran tuli tapaamaan minua Tampereen rautatieasemalle, puutarhabileiden kautta, joissa vedin ensimmäisen kerran perseet ja väitin jollekulle vaikuttuneelle kirjailijalle että älykkyysosamääräni on 260, viime lauantaihin, jolloin hörppäsin liikaa viinaa kerralla ja menetin kykyni laittaa sanoja koherentisti toistensa perään, koko uusi sosiaalinen elämäni kaikkine yksityiskohtineen näyttäytyy silmissäni aivan sietämättömänä katastrofina. (Ajattelen tuskaisesti jopa sitä, kuinka kättelin Morrisseytä; kuinka hikinen käteni varmaan oli silloin ja miten epämiellyttävältä sen on täytynyt tuntua)

En jaksa tai ymmärrä tätä. En TAJUA mistä tämä on TULLUT, katsokaa tämän blogin varhaisempia vaiheita, ennen siedin omaa naurettavuuttani erinomaisesti. Kuka helvetti on istuttanut päähäni ajatuksen, että lähes kaikki mitä teen tai sanon on noloa? En tule saamaan aikaan mitään, jos tämä meno jatkuu. Se ura ja elämä, jota olen suunnitellut itselleni, tulee olemaan mahdollinen vain jos pystyn olemaan rohkeasti aivan vitun naurettava.

Joskus olin häpeämättömästi älytön ja sekava ja nolo. Se oli ihanaa! Nimenomaan jokin ylpeys on nyt hukassa ja se pitää löytää uudelleen. Löydän sen uudelleen, hemmetti, löydän sen.

Kirjoitankin sopivasti kirjaa, jossa tällaisia asioita käsitellään ja ne ehkä voitetaan. Siitä tulee ihastuttavan naurettava ja suuruudenhullu trilleri (trilleri!!!), mutta toivottavasti myös ihan hyvä.

Huom huom HUOM! NYT TULEE TÄMÄN MERKINNÄN TÄRKEIN KOHTA. OLE TARKKANA: Olen käsittänyt, että Luomistyössä tärkeintä on tämä: sitä tehdessä sinulla on oltava hauskaa. Jos ei ole hauskaa, on syytä pysähtyä ja vaihtaa suuntaa. Jos sinulla ei ole hauskaa, jäljestä ei tule kovin vilpitöntä tai hyvää ja on epätodennäköistä että muutkaan ihmiset tulevat saamaan siitä paljon mitään. Tämä on tietysti sikäli epäreilua, että miten hitossa sinulla voisi yhtäkkiä alkaa olla hauskaa, kun makaat syvässä masennuksessa naama tyynyssä ja kaikki on vain kauheaa? Siinä tapauksessa luomistyöstäsi voi ja pitää tulla vaikka ainut asia, jota tehdessäsi sinulla on hauskaa, ainakin vähemmän kipeää kuin tavallisesti, vaikka kyse olisikin kirjasta jossa kerrot kokemuksistasi keskitysleirillä. Siitä voi tulla se asia, joka vapauttaa ja vetää sinut lopulta takaisin valoon. Tähän Morrisseyn kaverin biisi:

Häpeän tätä biisiä vain siksi että laitoin sen tähän. Suurin osa häpeämistäni asioista on asioita, joiden häpeäminen on hullua. Ylipäätään suurin osa ihmisten harjoittamasta häpeämisestä on hullua. Jos olisit järkevä ihminen, lakkaisit häpeämästä tällaisia välittömästi. Häpeä on paitsi harhaisuutta myös armottomuutta ja armottomuus on hullua ja vastenmielistä.

Muutama kuukausi sitten rekisteröidyin jollekin Jari Sarasvuon sekopäiselle sähköpostilistalle, jonka jäsenille hän kirjoittelee loputtomia omahyväisiä melodramaattisia manifestejään. Yksi niistä oli niin älytön, että lähetin hänelle vastauksena ”Voi vittu mitä paskaa”. Kaikkein järkyttävintä oli kuitenkin, että tiesin että toistaiseksi ainut ihminen jonka myös tiedän Suomessa harrastavan tämäntyyppistä pelleilyä olen minä. Niin, Harry, minä, oma isäsi. Jos voisin lakata olemasta näin naurettava, lopettaisin kyllä. Tai en. (Itse asiassa muistin juuri nyt kolmannenkin minun ja Jarin kaltaisen, mutta no joo)

Vietin taas muutaman yön yksin maaseudulla katsomassa telkkaria ja kirjoittamassa kirjaa, ja kaikki tuskalliset itseinhoiset muistot mukiloivat aivojani niin lujaa että osasin niitä torjuakseni vain höpistä itsekseni järjettömyyksiä (torjuakseni tuskallisia muistoja höpisen yleensä järjettömiä ajatuksenpätkiä – tällä kertaa parhaat olivat ”Mä haluun kiivetä sun partaa pitkin” ja ”…pukeutuvat huiveihin…”) ja tajusin yhden tärkeän asian: valtaosan käytöksestä, josta nyt olen kärsinyt, selittää alkoholi. En halua juoda näin paljon enää. Juomisesta tulee eksynyt olo. Alan tästä lähtien noudattaa periaatetta, että juon korkeintaan kolme tuoppia illan aikana. Siis korkeintaan. Kukaan ei saa minua järkkymään päätöksestäni, ja koska tämä on valhe, niin toivon ettei kukaan edes yritä.

En halua enää olla sekaisin ja vieras ja ääliö.

Mietin ylipäätään valintoja, joita olen tehnyt. En kai osannut ennustaa, miten ne vaikuttaisivat psyykeen, tai ehkä en vain välittänyt. Mutta samalla tiedän, että en olisi voinut valita toisin. Kuljen tämän tien loppuun asti. Kuljen tämän tien loppuun asti. Miltä tämän tien loppu näyttää, siitä minulla ei ole toistaiseksi aavistustakaan, aina pitäisi olla valmis syttymään tuleen.

Näin unta, jossa olin kaukaa rakastunut Arto Nybergiin. Näen tällaisia unia aika paljon nykyään, unia joissa olen rakastunut yllättäviin ihmisiin, tällä kertaa Arto Nybergiin. Hänessä on totta kai tiettyä aseksuaalista vetovoimaa, sitä ei voi kukaan selväjärkinen kiistää, mutta olen vähän yllättynyt siitä että alitajuntani katsoi hänet haikean himoni arvoiseksi. Toinen yllättävä asia on, että tylsän Tintti-elokuvan TV:stä katsottuani vietin vähintään tunnin lukien kännykkäni pieneltä ruudulta fan fictionia, jossa Tintti ja Kapteeni Haddock harrastavat seksiä keskenään. Tein sen kai "vitsin" vuoksi, mutta voisi varmaan sanoa että heteroksi olen aika homo. Totisesti, totisesti.

Tiedän mitä ajattelet. Minä näen sen myös. Se on selvää: Tintti on Arto Nyberg nuorena.

Löysin viimein selkärankani ja lopetin julman tekstiviestisuhteeni parikymmentä vuotta vanhemman homomiehen kanssa. Hoidin sen tahdikkaasti, mistä olen ylpeä, mutta tietysti se olisi pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin.

Olen tavallaan viharakastunut kirjaan, jota nyt kirjoitan. Ainakaan vielä se ei ole paskuuteen uponnut laiva. Kenties saan pidettyä sen hyvänä ja kirjoitettua sen loppuun. Mietin, että oikeastaan sen kirjoittaminen saattaa vaikuttaa minuun enemmän kuin haluaisin. Ehkä tämä häpeäminen, perusteellinen kauneuden/rumuuden merkityksen ajatteleminen, melkein-homous, katkeruus, ehkä tämä kaikki selittyy lopulta sillä, että päätin kirjoittaa näistä asioista.

En kyllä tiedä, mikä on syytä ja mikä seurausta. Kirjoitanko näin homoa kirjaa, koska olen vähän homo, vai olenko nyt vähän homo, koska kirjoitan näin homoa kirjaa? Ja niin edelleen. En tiedä, herra Weasley. En tiedä.