Speaking in questions

Varastin tän biisin Janne Kortteisen blogista.

Vittu, niin paljon sanottavaa, niin vähän unta, niin sekava pää.

Lopullinen kantani tasa-arvoiseen avioliittolakiin: kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta mennä naimisiin kenenkään kanssa. Yhtäläisesti kaikkia pitäisi laissa kieltää menemästä naimisiin. Jos jotkut tästä huolimatta yrittäisivät avioitua, laissa säädetyn rangaistuksen nimissä poliisien olisi tökittävä heitä neulontapuikoilla.

Okei.

Haluan vähentää tätä bloggaamisjuttua joksikin aikaa. Haluan saada kirjan kirjoitettua loppuun. Haluan päästä eteenpäin. Haluan olla se ihminen jona olemista olen suunnitellut jo tuhat kaksisataa vuotta. Olen koko ajan hermostuneessa, ylivirittyneessä tilassa. Tuntuu etten voi keskittyä mihinkään muuhun ennen kuin tämä homma on valmis ja selvä.

Haluan ulos tästä huoneesta. Kuolemasta täysillä elämään.

Olen aika varma, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat yhtä älykkäitä kuin minä. He ovat harvassa, mutta olemassa.

Kävin joskus hiljattain vakoilemassa jonkin klubin nurkassa kun Antti Nylén ja Anu Silfverberg lukivat esseitään. (Vakoilin tilaisuutta ehkä 10 minuuttia.) Esimerkiksi heidän mielensä näyttävät toimivan yhtä kirkkaasti kuin minun ja ainakin melkein yhtä järjestelmällisesti. Heissä on jokin samanlainen tuli, joka pakottaa heidät tähän.

Nyntti Alén.

Samalla heissä on kuitenkin perustavanlaatuisesti jotain, joka pitää heidät pienen piirin juttuna. He näyttävät tyytyvän siihen, että heitä kuuntelevat ennen muuta ne jotka jo ovat sisällä samassa älykkäiden, koulutettujen humanistien sisäpiirissä. Siksi Antti ja Anu eivät voi saada aikaan kovin suuria vallankumouksia.

Itse en ole sisällä missään sisäpiirissä. Toivonkin että voin vain tulla kaiken ulkopuolelta ja sanoa Olennaiset Asiat niin, että kuka tahansa voi ymmärtää. Minulla on tietynlainen tuli, jonka avulla marginaalista voi ehkä murtautua valtavirtaan. Minulla on sanat ja ne ovat yksinkertaisia. Osaan kirjoittaa Harry Pottereita.

Post mortem -jutussa on edelleen olennainen ongelma, joka on pakko ratkaista:

Jotta tarina toimisi, yhden henkilöhahmoista, "elävän tytön", Rebekan, whatever, pitäisi toimia. (As I've said before.) Tähän mennessä hän on mysteeri. En ole varma olenko saanut hänestä otetta. Välillä luulen saavani, sitten hän liukuu taas sormieni välistä hämärään. En yksinkertaisesti tiedä kuka hän on. Kun ajattelen häntä, tunnen outoa huimausta rintakehässäni. En tajua mitä se tarkoittaa. En ole koskaan ennen ollut näin pahoissa ongelmissa henkilöhahmon kanssa. Yleensä kaikki tapahtuu kivuttomasti ja orgastisesti. Nyt kaikki on helvetin vaikeaa. Samalla tiedän että kaikki, kaikki, kaikki riippuu nyt siitä, saanko tämän tytön toimimaan.

Yhtenä aamuna makasin väsymyksestä sekaisin sängylläni ja tunsin outoa kuumotusta ruumiissani ja vain hyräilin puolihulluna Erinin biisiä "Älä... tule... hyy-vä-ää tyttö, tule paha tyttö, tule paha tyttö." Tulisi jo, saatanan helvetti, tule paha tyttö.

Olen kyllä toistuvasti ihastunut/rakastunut/en-toistaiseksi-tiedä-mikä-ero-näillä-on itse keksimiini ihmisiin, mutta tämä on jotain muuta. Yleensä silloin kun tunnen vetoa henkilöhahmoon, hän alkaa elää ja toimia minusta riippumatta. Kirjoitan eteenpäin jonkin korkeamman ohjauksessa ja sormeni hakkaavat näppäimistöä ja henkilöhahmo puhuu ja toimii ja sivu sivulta rakastun häneen syvemmin. Jossain päin sydäntäni vain tiedän kuka hän on ja toimin sen mukaan.

Ihan kuin kirjoittaisin elämäkertaa ihmisestä, joka on todella ollut olemassa ja jonka tarina on nyt kirkkaana tiedossani ja saatava paperille.

Tässä tapauksessa kaikki on erilaista. En tiedä "Rebekasta" yhtään mitään. Ja silti tunnen jotain kun ajattelen häntä, tunnen jotain niin maan helvetisti. En tiedä mitä se on.

Ajattelen liikaa kirjoja, joita en vielä aio kirjoittaa:

Tarina, jonka aion kirjoittaa valmiiksi kolmantena (?), "luuserikirja", tulee olemaan helvetin pitkä. Tyyliin 1000 sivua. Ihan siitäkin päätellen että mulla on siihen jo kymmeniä sivuja täynnä pelkkiä muutaman sanan muistiinpanoja.

Haluan että se on kuin Raamattu. Sen kanssa etenee palavasti ja vähitellen. (Tai tietysti sen voi lukea myös parissa päivässä.) Haluan sen olevan vastaanottajalleen todellisia ihmisiä, todellisia ystäviä, joiden kanssa voi elää ja hengittää ainakin vaikeimman ajan yli.

Viimeiseksi kirjoitan omaelämäkerran ja sen nimi tulee olemaan Joutsenlaulu. You'll see.