Jumalainen Dali

Siskoni on poissa kaupungista, joten istun hänen huoneessaan ja kuuntelen Leevi and the Leavingsia.

^ Tää on niin hyvä biisi että hyräilin tätä tänään ääneen bussissa. (About viikko sitten kello 7-9 aamulla tanssin ympäri Helsinkiä. Siis en mitenkään vain ujosti heilunut vaan ihan kunnolla kreisibailasin. Jotkut autot yrittivät ajaa päälleni, mutta se vain lisäsi energiaani. Vietin n. puoli tuntia Hakaniemen torilla vain pyörimässä villiä ympyrää iPodini kanssa. Hauskinta on että kukaan vastaantulijoista ei tietenkään kuullut musiikkia. He luonnollisesti olettivat että olin huumeiden vaikutuksen alaisena, koska muutenkin näytän siltä.)

Haluaisin sellaisen perinteisen Sherlock Holmes -hatun. Sitten voisin kulkea kaduilla niin että ihmiset tietäisivät että olen teini-ikäinen Sherlock Holmes. Ja osaisivat varoa minua.

En tiedä miksi tiedän ihmisistä niin paljon. Tarkoitan että aina, POIKKEUKSETTA tiedän toisesta ihmisestä enemmän kuin hän tietää minusta. Yläaste oli hulvatonta aikaa (no it wasn't), koska kukaan, KUKAAN ei tiennyt minusta yhtään mitään ja minä tiesin kaikista ihmisistä ympärilläni lähes kaiken. Kun on hiljaa ja tarkkailee, pääsee tähän.

Jos luet tätä, niin on mahdollista että tiedän sinusta enemmän kuin haluaisit. Olen pahoillani. En käytä tietojani yhtään mihinkään.

Joskus kun tajuan tunnistavani jonkun ihmisen kadulla, lähden seuraamaan häntä. Ihan vain siksi etten itse yleensä ole matkalla minnekään, kunhan vain käyskentelen sivistyneesti ympäri kotikaupunkiani. Ihan yhtä hyvin voin käyttää aikaani varjostamalla muita ihmisiä jonkin aikaa. (En ole tehnyt tätä nyt moneen kuukauteen. Ehkä en aloitakaan uudestaan.)

Ostin tänään seinäkalenterin. Post mortem -kirjastani on vielä 12 lukua kirjoittamatta, ja merkitsin nyt kalenteriin jokaiselle tulevista 12 viikosta yhden luvun kirjoitettavaksi. Olen jo monta kertaa arvioinut väärin kirjoitustahtini (TÄMÄN PITI OLLA VALMIS VIIME KESÄNÄ) ja nyt vain päätin, saatana, kirjoittaa jutun loppuun 12 viikossa. Jos onnistun, käsissäni on valmis kirja vappuna. Aion onnistua tässä, mutta se on vaativa lähes maanista työntekoa. Aion onnistua tässä. Laskeskelin, että jos asiat menevät ihanteellisesti, olen 21 kun tämä kirja julkaistaan. Se on ihan hyvä ikä. Sitten voin viimeistellä Lihan ja se julkaistaan kun olen 22. Sitten kirjoitan Luuserit, ja se julkaistaan kun olen 24 tai 25. Sitten kirjoitan Folie à deux'n ja se julkaistaan kun olen 27. (Vuonna 2021? Toivottavasti maailma ei ole pilalla vuonna 2021. 20-luku tulee taas! Gatsby.) Sitten saatan vielä kirjoittaa loistavan omaelämäkerran, jossa paljastan mm. kuinka tein tämän. Sitten, n. 30-vuotiaana, olisi mahtavaa ja vapauttavaa ja vittumaisen pikkuvanhaa jäädä eläkkeelle koko jutusta ja vain nojata taaksepäin ja jäädä katselemaan, millaisia elokuvia näistä kirjoista tehdään.

[irrelevanttia]Ylivoimaisesti paras kohta Arttu Wiskarin Tuntematon potilas -kappaleessa on STALIN VALTAS TÄNÄÄN HELSINGIN. Saan siitä henkisen erektion. (Tykkään käyttää sanoja 'erektio' ja 'masturboida' ja niin edelleen, koska kukaan normaali ihminen ei arkipuheessa käytä niitä.)[/irrelevanttia]

Post mortemissa on jokin syvä ongelma, joka mun on ratkaistava.

Ongelma on tässä: ajatukseni siirtyvät koko ajan lihakirjaan. Se on yksinkertaisesti aivan helvetin, saatanan, hengästyttävän hyvä kirja. Post mortem saattaa olla hyvä, mutta kun tiedän miltä Lihan kirjoittaminen tuntuu, Post Mortem ei pärjää vertailussa.

Post mortemissa on hyvä tarina. Mutta hyvä tarina on vasta kriteeri nro 2. Kriteeri nro 1: henkilöhahmot ja heidän kommunikaationsa. Suurin osa kirjoittajista ei osaa tätä. Liha toimii nimenomaan siksi, että kriteeri nro 1 toteutuu. (Toimii siis MINULLE. En voi tietää kenestäkään muusta. Toistaiseksi olen kirjan ainut fani. Tietysti olen, koska kukaan muu ei ole nähnyt siitä sivuakaan.)

Marilynista ja muista oikeasti eläneistä ihmisistä kirjoittaminen on vähän laimeaa, koska en voi kehitellä heitä räiskien omasta päästäni vaan todellisille henkilöille on oltava edes jossain määrin uskollinen. Olen parhaimmillani juuri silloin, kun saan kehitellä hahmoja räiskien omasta päästäni.

Huomaan ajattelevani Jeremy Wittiä koko ajan. Se on ärsyttävää. Oikeastaan olen ajatellut häntä enemmän tai vähemmän koko ajan jo 3 vuotta ja 2 kuukautta. Hän on täydellinen hahmo minulle, koska hänet voi törmäyttää mihin tahansa toiseen hahmoon niin että se on hauskaa ja merkityksellistä ja viihdyttävää. (Näin toimivat myös Sherlock Holmes tai Kalkaros tai Jeesus.)

Jotta kirjan kirjoittaminen tuntuisi helvetin hyvältä, siinä on oltava vähintään yksi henkilö, joka toimii nimenomaan tällaisena kaikkea ohjailevana henkis-fyysisesti kiihottavana elementtinä. Post mortemista puuttuu tällainen elementti. Toistaiseksi.

Tarinan "elävä tyttö" (Rebekka) voisi olla se elementti. Minun on tehtävä hänestä se elementti. Tällä hetkellä hänestä epämääräisesti puuttuu jotain, enkä vielä osaa paikantaa että mitä: pintakerros on niin kuin pitää, mutta ydin odottaa vielä sytyttämistä. Tällä hetkellä Post mortem on kuin biisi, jonka säkeistöt lupaavat jotain hiton hyvää, mutta jonka kertosäkeestä puuttuu Iskevä Koukku.

Mistään muusta en voi saada iskevää koukkua tähän biisiin kuin tästä tytöstä. Kaikki riippuu hänestä. En tajua mitä puuttuu. I'm working on it. Jos tuntisin hänet oikeasti, rakastaisin häntä, mutta hänestä kirjoittaminen ei aja minua eteenpäin niin kuin pitäisi. Keksin vielä jotain, joka tekee hänestä Jeremy Witt -elementin. Olen tehnyt sen ennenkin.

Voi vittu että mun jalka kutisee. Tää on joku allerginen kohtaus.

Olin pari päivää sitten kaupassa ostamassa kaljaa ja yhtäkkiä minuun iski pakottava tarve heittäytyä ylimieliseksi hirviöksi. Tyyliin Salvador Dali, joka omin sanoin ylpeänä julisti sitä kuinka "jumalainen Dali" oli jo lapsuudessaan alkanut ulostaa kotitalonsa kaappeihin ja lipastoihin, jotta voisi katsella miten hänen "alamaisensa" eli talon muut asukkaat etsivät hänen paskaansa ympäri taloa. Koska hän nyt vain oli parempi kuin muut kuolevaiset.

Olin siis kaupassa ja yhtäkkiä teki vain mieli ottaa Dali-asenne elämään ja alkaa katsella ympärillä olevia ihmisiä ylimielinen hullu pikku hymy suupielessä: Ah, olen älykkäämpi ja parempi kuin te kaikki matoset ja robotit ja apinat. En tiedä miksi tämä pimeä hetki iski kun olin kaupassa ostamassa kaljaa.

Menin kassajonoon. Edelläni oli mietteliään tanssijan näköinen kaunis tyttö, joka oli ostamassa kaurakermaa ja jonkinlaista reilun kaupan suklaata. Suureksi helpotuksekseni tajusin että hän oli parempi ihminen kuin minä ja lakkasin olemasta Salvador Dali.