In my own sick way

Juostessani yöllisten, hiljaisten moottoriteiden yli pari tuntia sitten tajusin olevani niin onnellinen että olisin voinut pyörtyä. (Ylittelin yöllisiä moottoriteitä, koska olin jossain päin Helsinkiä varhaisesta aamuyöstä eikä aktiivisia bussilinjoja ollut kovin helppo löytää.)

Kuuntelin mm. tätä ja olin niin vitun onnellinen:

Tässä biisissä parasta on, että alun perusteella se kuulostaa täydellisesti The Smithsiltä, mutta sitten laulava ääni onkin Harriet Wheelerin. Voi Harriet Wheeler. En tiedä mikä minua vaivaa.

Löysin pimeän bussipysäkin ja jäin odottamaan bussia, joka kohta kiitäisi paikalle moottoritietä pitkin. Tajusin olleeni melkein oksettavan onnellinen koko alkuyön, jonka olin viettänyt juoksentelemalla ympäri kaupunkia.

Alan vähitellen ymmärtää: olen hyvä elämisessä.

Aikaisemmin ajattelin olevani niin kuin tämän quoten puhuja:

"I shambled after as I've been doing all my life after people who interest me, because the only people for me are the mad ones, the ones who are mad to live, mad to talk, mad to be saved, desirous of everything at the same time, the ones who never yawn or say a commonplace thing, but burn, burn, burn, like fabulous yellow roman candles exploding like spiders across the stars and in the middle you see the blue centerlight pop and everybody goes Awww!"

Mutta nyt tajuan etten ole vain Jack Kerouac, olen myös Neal Cassady. Olen hyvä elämisessä. Olen hyvä palamaan. Olen hyvä tuntemaan ja huumaantumaan ja riehumaan. Yhtä juttua en vielä tiedä: osaisinko elää myös muiden ihmisten kanssa? Onnistuuko se vain silloin kun olen liikkeellä yksin? Osaisinko palaa silloinkin kun mukanani olisi muita sieluja? Kyllä varmaan, JOS ne muutkin sielut olisivat kiinnostavia. Tämä nähdään toivottavasti tämän kevään/kesän mittaan, kun tarkoitus olisi alkaa olla sosiaalisesti olemassa. Luotan siihen, ettei tätä blogia ylipäätään lue kukaan Tylsä Ihminen.

Toistaiseksi kanssani kulkee joukko ihmisiä, joita ei Todellisuudessa ole olemassa, ja voi vittu että he ovat hyvää seuraa.

Katsellessani ohi juoksevaa kaupunkia bussin ikkunan läpi olen onnellinen. Olen onnellinen huolimatta Saarioisen mainoksista ja metelöivistä epä-älykkäistä ihmisjoukoista, niin kauan kuin minun ei tarvitse olla näiden kanssa missään tekemisissä ja voin vain kiitää ohi ja jatkaa matkaa.

Alan myös päästä yli siitä järkyttävästä tosiasiasta että en ole James Deanin fyysinen kopio. Huolimatta siitä faktasta että näytän 15-vuotiaalta narkkarilta, mulla on ihan hyvä look. Voin olla ikonisen kaunis in my own sick way. Naamani on ihan kiinnostava. Näytän siltä kuin joku olisi joskus perusteellisesti pahoinpidellyt minut ja olen komea sillä tavalla.

Aion hyväksyä tämän. Aion hyväksyä tämän. Aion rakastaa tätä.

Aion oppia olemaan onnellinen särkyneen sydämen kanssa. Kohta tästä kaikesta on 90 vuotta. Aion nauttia tästä kohdasta historiaa, siitä että olen nuori juuri tässä oudossa ajassa ja paikassa.

Mulla oli enemmänkin asiaa, mutta aika loppuu. Tsekkasin äsken bussien yölinjojen aikatauluja, ja jos haluan ehtiä kyytiin, mun täytyy lähtee taas juoksemaan.