Tappelu alkaa

Syy sille etten ole kirjoittanut mitään on että ensimmäistä kertaa varmaan neljään vuoteen sain jonkinlaisen flunssan. Tässä yhtenä aamuyönä vain heräsin ja tajusin olevani sairas.

Loogisesti lähdin siis ulos pimeään kylmyyteen ajelemaan aamun ensimmäisillä busseilla. Istuin tyhjässä bussissa ja tajusin yhtäkkiä: en ole kateellinen kenellekään. Kenelläkään muulla ihmisellä maailmassa ei ole niitä asioita jotka haluan. Tämä on sikäli järkyttävää, että minulla itselläni ei ole toistaiseksi mitään.

Ei ole ihmistä, jonka elämän haluaisin itselleni. On kauhea ajatus, että joutuisin yhtäkkiä jonkun hyvin pärjäävän, sosiaalisesti menestyvän urheilijan elämään. Se olisi Helvetti. Ainut elämä jonka haluan on elämä jonka olen itse aikeissa hankkia. Hyvin harvalla ihmisellä Suomessa tai maailmassa olisi edes potentiaalisesti edellytyksiä tulevaisuuteen, jonka aion hankkia itselleni. Ainut ihminen, joka voi päästä sinne minne haluan, olen minä.

Äitini on puhutellut minua viime päivinä nimellä "James". En tiedä viittaako hän James Deaniin vai James Hirvisaareen. Kumpikin olisi yllättävä käänne.

Tämä ei tarkoita että välttämättä pääsisin sinne minne haluan. Aion kirjoittaa kirjoja ja menestyä siinä, big time. Aion muuttaa käsityksiä siitä, mitä tarkoittaa olla kirjailija. Aion aloittaa tietyn kokoluokan vallankumouksia. Jotkut sydämet odottavat jotakuta sytyttämään ne, ja minä aion olla se tuli. Tämä on kaikki hullua, tämä on äärimmäisen vaativa kahlekuningastemppu, mutta kukaan muu kuin minä ei osaisi tai jaksaisi tehdä sitä, ja minunkin kohdallani onnistuminen on kutkuttavan epätodennäköistä.

Elämäni tähän mennessä on ollut aika poikkeuksellinen. Se on kuitenkin ollut tarpeeksi tavanomainen jotta moni muu voisi löytää minusta kosketuspintaa, tai ystävän käden, tai jotain. Kaikki paska (kirjaimellisesti) ja pimeys (kirjaimellisesti) on hionut minusta jotain sekavaa ja toimintakelvotonta, joka kuitenkin lopulta juuri siksi voi toimia.

Aamuisilla busseilla ajeltuani aloin katsoa dokumenttia Mozartista.

Tää on kai Mozart.

Olin kuumeinen ja puoliunessa, mutta havahduin kun dokumentissa alettiin siteerata Mozartin kirjeenvaihtoa. Mozart kirjoitteli 21-vuotiaana kirjeissään suunnilleen tällaisia juttuja: "Mikä pitkä, melankolinen nuotti! Mamma sanoo: 'Olen jokseenkin varma että päästit yhden.' 'Luulenpa että olet väärässä', vastaan. Vien sormeni perseeseeni, nostan sen nenäni eteen ja haistan. Kyllä vain, mamma taisi olla oikeassa!"

Huh! Tämä oli yllättävä käänne.

En jatka aiheesta enempää. Ei kun jatkan sittenkin. Itse olen hyvin kiinnostunut paskasta ja muista luonnollisista ruumiillisista toiminnoista ja etenkin siitä miten ihmiset suhtautuvat niihin. Jos joku salaperäinen, kiehtova henkilö yhtäkkiä pieraisisi, lumous särkyisi useimmissa tapauksissa, eikä tässä ole mitään järkeä. Usein oletetaan, ettei Merkittävä Sielu voi asua inhimillisessä ruumiissa, ja tämä on mielestäni sangen kiinnostavaa. Itsekin oletan näin, se on automaattista eikä mitenkään rationaalista.

Ei ole rationaalista pitää joitakuita ihmisiä yli-ihmisinä, mutta niin meitsi vaan pitää. Lumous ja se tosiasia että SE ON JATKUVASSA VAARASSA SÄRKYÄ ovat todella kiihottavia asioita, kirjaimellisesti ja fyysisesti kiihottavia, ehkä kiihottavimpia jotka tiedän.

Mozart on relevant siksi, että uskon itse olevani jonkinlainen lapsinero. Tai ainakin olleeni sellainen 16-vuotiaana. Jos kirja jonka kirjoitin 16-vuotiaana todella on sellainen kuin muistan sen olevan (en ole uskaltanut koskea siihen vähään aikaan), se on Jotain Äärimmäisen Poikkeuksellista ja Epänormaalia. 16-vuotiaana (ja ehkä toisinaan vieläkin) mulla oli kahdet aivot: yhdet normaalielämän aivot, ja toiset joista virtasi neroutta johon normaalielämän aivoni eivät ikinä olisi voineet kyetä.

(Tärkeä tieto: oletan että näin Stan Saanilan raahautuvan jollain eiralaisella kadulla sairaan ja masentuneen oloisena. Ehkä hänen karmeat Greenpeace-"vitsinsäkin" ovat lopulta jäljitettävissä johonkin inhimilliseen ja ymmärrettävään. Oijoi, voi sitä vanhaa karvaturpaa!)

Toi jäbä nahkarotsissa on niinku koko maailma

Joo. Joka tapauksessa.

2014 alkoi.

Vuoden 2011 piti olla mullistava vuosi elämässäni; kaikki kuitenkin putosi silloin taivaalta ja tuhoutui täydellisesti, joten voi vittu soikoon, jos 2014 ei nyt ole se mullistus, niin vannon että tapan kaikki. (Tämä oli liioittelua. En tietenkään tapa kaikkia.)

Olen nyt ihan tarpeeksi monta vuotta istuskellut ja pureskellut kynsinauhojani ja suunnitellut että millainen Elämäni on oleva sitten kun alan Elää sitä. Tänä vuonna ajattelin aloittaa sen Elämisen. Ei ole enää mitään tekosyytä pysytellä neljän seinän sisällä. Pakko astua ulos ja KOKEILLA. Jos kaikki tuhoutuu, niin sitten kaikki tuhoutuu, se on tapahtunut ennenkin, pääsen aina takaisin ylös.

Tässä mun uuden vuoden lupaukset. Vuoden 2014 viimeisellä minuutilla haluan voida sanoa seuraavien asioiden tapahtuneen:

1. Olen lähtenyt ulos täältä. Olen alkanut olla olemassa sosiaalisesti. Elämääni on astunut kiinnostavia ihmisiä, ja minä olen astunut heidän elämäänsä.

2. Olen kirjoittanut ton Saatanan Kirjan loppuun.

3. Olen saanut jonkun lupaamaan, että se julkaistaan. Ja uskomaan siihen ja minuun ja tähän koko juttuun.

That's it. Jos nämä asiat tapahtuvat, elämäni mullistuu niin täydellisesti että pääni saattaa räjähtää. Haluan että se räjähtää, saatana.