Argh argh ARGH Olli Bränder

Hienostelevat puristit murhaavat kirjallisuuden.

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, joiden mukaan kirjailijaa ei saa "brändätä"; toisin kuin kaikilla muilla taiteenaloilla, kirjallisuudessa tekijä ja teos on siis pidettävä suuren etäisyyden päässä toisistaan. Kirjailijan ominaisuuksia ihmisenä ei saa korostaa. MIKSI? Kirjat ovat ihmisten kirjoittamia. Minä kiinnostun niistä nimenomaan sillä perusteella olenko ihmisestä kiinnostunut. Haluan tutustua kiinnostavaan sieluun.

Kirjailijalta ei saa vaatia kiinnostavaa ihmisyyttä. Tämä on järjetöntä. Kirja tulee suoraan ihmisen sielusta, ja mikäli tuo sielu on epäkiinnostava, on kirjakin epäkiinnostava. Kiinnostava sielu -> kiinnostava kirja.

Jostain syystä "kirjallisuusalalla" ajatellaan, että kirjallisuus ei voi toimia niin kuin muut taiteenlajit. Popmuusikoiden kuuluukin olla brändejä ja myyttejä ja legendoja, mutta kirjallisuus on jotain niin PYHÄÄ, että kirjailijan on oltava harmaantuva pystyynkuollut Jalo Sielu joka kirjoittelee asunnossaan kaikessa rauhassa minimalistisia, ei-liian-kunnianhimoisia arkisia pikku kertomuksia äärimmäisen rajatulle kohderyhmälle.

Miksi J. K. Rowling myi 400 miljoonaa kirjaa? Miksi Stieg Larsson onnistui? Miksi Stephenie Meyer onnistui? Koska he kaikki tulivat kirjallisuuspiirien ulkopuolelta. He eivät olleet jengiytyneet ja alkaneet hakea statusta ja tunnustusta muilta jengin jäseniltä. He eivät olleet oppineet ajatusta, että kaikkein cooleinta on kirjoittaa jotain vähäeleistä ja arkista ja maanläheistä ja korkeakulttuurisen laimeaa. He yksinkertaisesti alkoivat kertoa tarinoita ja keksiä ihmisiä, JOTKA OVAT YLEISINHIMILLISESTI KIINNOSTAVIA. Siksi heidän tekstinsä toimivat miljoonille. Ei ole vaikeaa keksiä yleisinhimillisesti kiinnostavia henkilöhahmoja, sellaisia kuin Lisbeth Salander. Ei ole vaikeaa keksiä yleisinhimillisesti kiinnostavia tarinoita, sellaisia kuin Harry Potter. Se ei oikeesti oo yhtään vaikeeta, tajutkaa nyt saatana.

En käsitä, miten valtava enemmistö esim. suomalaisista kirjailijoista voi olla niin oksettavan ja lamaannuttavan epäkiinnostavia. Siis onko jonkun mielestä esim. Tuomas Kyrö ^ ihmisenä millään tasolla kiinnostava? 99 % romaaneista joita Suomessa tai maailmassa julkaistaan on jo parilla lauseella kuvattuna henkeä ahdistavan tylsiä. Nimenomaan sellaisia kirjoja, joiden lukemisesta ei saa mitään; joita pakottautuu vain lukemaan paperin maku suussa eteenpäin miettien että miksi vitussa tuhlaan aikaani tähän. Miksi kirjojen kirjoittajat eivät osaa kertoa TARINOITA? (Elokuvien kirjoittajat osaavat huomattavasti useammin.) Siis tarinoita, jotka vetävät lukijan mukaan? Keksiä ihmisiä, joista lukija välittää? Luoda jännitteitä? Luoda jotain yleisinhimillisesti kiinnostavaa?

Ihmiset, jotka pakolla rajaavat kirjallisuuden "korkeakulttuuriksi", käytännössä tappavat sen. Kirjallisuuden kuolema taas tarkoittaisi sitä että yhteiskunnan älykkyysosamäärä laskisi 80 pistettä. Argh. Mitä helvettiä ihmisten päässä oikein liikkuu?

_____________________________________


Onneksi on niitä, jotka haluavat olla jotain uutta ja parempaa.

He näkevät ongelman. Valitettavasti he eivät osaa paikantaa missä ongelma on.

Miki Liukkonen näyttää oikeasti haluavan kirjoittaa ja OLLA jotain kiinnostavaa. Lyödä läpi. Ikävä kyllä hän on täydellisesti hukassa.

Miki Liukkosen brändiin kuuluu suorasanaisuus, joten oletan että hän osaa arvostaa kritiikkini suorasanaisuutta. (Miksi kirjallisuuskritiikki muuten on lähes poikkeuksetta puisevaa ja hymisevää ja munatonta?)

Okei. Miki Liukkosesta saa hyviä kuvia:

Se on ihan hyvä lähtökohta.

Yksin se ei tietenkään vielä riitä. Vähän aikaa sitten luin romaanin jonka Miki Liukkonen kirjoitti, Lapset auringon alla:

Tai siis melkein luin. Yritin ja yritin, mutta en vain PYSTYNYT kiinnostumaan tarinasta jota minulle kerrottiin, tai ihmisistä joiden vaiheita minulle kuvattiin. Henkilöhahmot olivat pahvisia ja tyhjänpäiväisiä - tämä oli kai tarkoituskin (mitä en voi käsittää). Tarina itsessään nojaa siihen oletukseen, että ihmisiä nyt vain lähtökohtaisesti kiinnostaa teoreettinen outoilu. ("Pyramidit puretaan?! MITÄ! Eikä! Hahahaha!") Todellisuudessa voin lyödä vetoa, että valtava enemmistö ihmisistä reagoi onttoon absurdismiin korkeintaan kuivalla hymähdyksellä. On ihmisiä, jotka nauttivat tällaisesta, ja he muodostavat ehkä puoli prosenttia väestöstä. (Onko tämä kirjoitettu nimenomaan marginaalille?)

Jos kirja yrittää sanoa jotain, niin viesti vaikuttaa olevan niin triviaali ja epäselvä että en saa mitään mielihyvää sen etsimisestä. Henkilöhahmot ovat niin yhdentekeviä, että kirjan pariin palatessani en muista mitä olen edellisenä päivänä lukenut. En välitä vittuakaan siitä mitä henkilöille tapahtuu, koska he eivät hengitä. Kaikki ihmiset ja juonenkäänteet on kirjoitettu vitseiksi.

Yksi hyvä juttu: kirja on oikeasti hauska. Välillä vastaan tuli niin paljon absurdeja yksityiskohtia, että primitiivireaktioni oli HAHAHAHA. Tämä ei kuitenkaan riitä.

"Sen voisi lukea vaikka nelivuotias, joka on oppinut lukemaan", sanoo Miki Liukkonen kirjastaan. "Kaikesta outoudesta ja uuden hakemisesta huolimatta kirja on kielellisesti helppo." Tämä ei riitä. Kielellinen helppous ei tee kirjasta helposti lähestyttävää.

Pointti on tässä:

Mielikuvituksekas outoilu on ok. Kielellinen helppous on ok. Hauskuus on ok. Nämä voivat olla todella toimivia elementtejä. Mutta vain jos, vain jos pohja on yleisinhimillisesti kiinnostava. Tarinan on oltava vetävä tarina kiehtovista sieluista. On oltava juoni, joka liikuttaa ihmisessä jotain, henkilöhahmot, joista hän välittää. Pelko, ilo, suru, viha, vahingonilo, paranoia, haaveilu, himo, kiihotus, toivo, voima - jos kirjailija osaa ja haluaa, hän voi saada lukijansa tuntemaan näitä kaikkia.

Monta kertaa tarinassa on kohtia, joilla olisi potentiaalia kehittyä joksikin kiinnostavaksi. Niissä kohdissa aivoni alkavat kehitellä automaattisesti tapoja, joilla tarina voisi jatkua ja nousta siivilleen. Mutta se ei koskaan nouse. Yhdentekevyys jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, helvetti. Lopulta luovutin.

Jos Miki Liukkonen yritti saada aikaan jotain uutta, hän epäonnistui. Tämä on täsmälleen sitä samaa: se ei saa minua tuntemaan mitään.

...

Yksi outo yksityiskohta: emotionaalisesti vieraantunut päähenkilö menee kuuntelemaan Jouko Viidan intohimoista puhetta pimeään saliin. (En muista oliko sali oikeasti pimeä; mielikuvituksessani se oli pimeä.) Tässä kohtaa pysähdyin vainoharhaisesti, koska juttu vaikutti joltain laimealta parodialta kirjasta jonka kirjoitin 16-vuotiaana. Siinä on emotionaalisesti vieraantunut (KIINNOSTAVA) päähenkilö, joka menee kuuntelemaan (KIINNOSTAVAN) Jeremy Wittin puhetta pimeään saliin. Tästä käynnistyy nerokas tarina. Ja se on kaikki vain niin hemmetin kiinnostavaa ja kiihottavaa ja kuolattavan mahtavaa.

Voi hitto että mä oon hyvä.