I get up in the evening

 
Ensinnäkin: kiitos kommenteista, mitä helvettiä, joku lukee tätä.

Kiitos että olette siellä. Se on epätodellista.

Toiseksi: en ole varsinaisesti nukkunut nyt moneen vuorokauteen. Olen viimeinkin saavuttanut tilan, jossa vain kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan. Kirjoitan kummituskirjaani, ja luulisin että se toimii, uskon että se toimii, uskon että tämä on neroutta, mutta en voi olla vielä varma koska olen liian lähellä ja sekaisin. Oli miten oli, haluan viimeinkin liikkua vauhdilla eteenpäin, haluan ulos tästä huoneesta ja aion päästä ulos tästä huoneesta.

(Kantsii muuten aina klikata play näissä biiseissä joita sisällytän näihin postauksiin. Oikeesti. Tarkoitan sitä. Se tekee kaikesta hauskempaa ja kirkkaampaa.)

Tekisi mieli vain tulla ihan kunnolla hulluksi, niin ehkä saisin jonkun hallusinaatioystävän juttelukaveriksi. Katsoin elokuvan Kaunis mieli ja se näytti kivalta.

Kun katson peiliin, hämmästyn outoa intensiivistä tuijotusta joka on ilmestynyt silmiini. Se on ollut niissä itse asiassa jo pidemmän aikaa. En tiedä keneltä olen sen varastanut. Katseeni ei ole ennen ollut tällainen.

Musta tulisi luultavasti hyvä luonnenäyttelijä, koska mulla on perverssi taipumus omaksua ihailemieni ihmisten piirteitä itselleni. Ei siis niin että alkaisin tietoisesti esittää jotakuta muuta, vaan että kiehtovien ihmisten ominaisuuksista ihan aidosti tulee minun ominaisuuksiani. DNA:ni menee uuteen järjestykseen, uudet geenit aktivoituvat, en tiedä.

Arvelen että useimmat ihmiset ovat taipuvaisia poistumaan elokuvasalista kävellen jonkin aikaa kuin elokuvan päähenkilö. Mutta koska mulla on taipumus takertua kiinnostaviin ihmisiin kokonaisvaltaisesti, tilanne kehittyy usein lopulta siihen että minusta tulee joku muu.

En ole ihan varma että kuka olen. Kun harhailen yksikseni ympäri kaupunkia, olen varmaan aika viihdyttävä kärsimysnäytelmä. En vain osaa istua bussissa paikallani ja näyttää epäkiinnostavalta. Mieluummin olen täysin naurettava. Ehkä tämä todella on minä.

Katsoin dokumentin Heath Ledgeristä. Heath Ledgerillä oli kuulemma ihmeellinen kyky muuttua normaalista ihmisestä täysin avoimena ja raakana sykkiväksi sydämeksi heti kun kamera alkoi kuvata. Multa puuttuu sellainen kytkin. Olen täysin avoimena ja raakana sykkivä sydän oikeastaan koko ajan. Live fast die young tai jotain. Tilanne on paha, muttei yhtä paha kuin about vuosi sitten jolloin otin tavakseni itkeä bussissa.

En ole taaskaan moneen päivään edes vilkaissut tätä blogia, koska hävettää. En tiedä mikä. Varmaankin se että olen kaivanut sydämeni kehoni ulkopuolelle ja läiskäyttänyt sen väkivaltaisesti internetiin. Se on vaarallista käytöstä. Olen sietämättömän ärsyttävä, ja olen pahoillani että te joudutte tietämään sen.

Yksi asia jota haluan pahoitella: olen asioista joko hyvin kiinnostunut tai en ollenkaan kiinnostunut. En pysty fyysisesti sietämään mitään tylsää. Jos jokin ei ole mielestäni kiinnostavaa, tulen ihan kirjaimellisesti, konkreettisesti huonovointiseksi ja levottomaksi ja onnettomaksi.

Ja "tylsä" ja "kiinnostava" määräytyvät aika mielivaltaisesti. Haluan pahoitella sitä että moukaroin Miki Liukkosen Lapset auringon alla -kirjaa niin raivoisasti. Koska lopulta: vika on ennen muuta minussa. Kirjan alkuasetelma tai jokin ei vain kiinnostanut minua välittömästi, joten muutuin huonotuuliseksi ja menetin kykyni katsoa tarinaa edes jonkin verran objektiivisesti. Tosiasia on, että L.A.A. (keksin lyhenteen) on ihan aidosti hauska, ihan näppärä kirja, jossa ei ole mitään merkittävää vikaa. It's not you it's me.

 

Pakko sisällyttää tähänkin tekstiin James Dean tai katkaisisin tärkeän ketjun. Siinä yksi jutuista joihin olen jäänyt kiinni. En osaa sanoa mistä tässä James Dean -jutussa on kyse. Se on psykologisesti outoa. Tuntuu että se on vain pahentunut viime kuukausina. Pidän tätäkin todella ärsyttävänä, mutten mahda sille mitään.

En tiedä mikä suhteeni James Deaniin on. Vuonna 2040 joku kirjoittaa aiheesta väitöskirjan "The Rebel with 60 billion causes: James Dean's presence in the work of Olli Brander". (En ole tästä saatanan Olli Branderistakaan varma. Tai siis olen, ehdottomasti. Googlettamalla selviää, että Olli Brander -niminen henkilö on jo olemassa. Vuosi sitten googlehaulla ei löytynyt mitään. Nyt löytyy. [Älä vaivaudu, ei mitään merkittävää.] Ei se mua haittaa, toivottavasti ei Olli Branderiakaan; Brander on yksinkertaisesti täydellinen sukunimi, ja koska oma sukunimeni on mutkikas, älytön ja idioottimainen, voin varmaan ottaa tämän, helvetti. Luultavasti maailmaan mahtuu myös kunnon lauma ihmisiä joiden nimi on Michael Monroe.)

Yleensä kun omistaudun jollekulle näin paljon, kyse on siitä että olen ihastunut häneen. En tietääkseni ole ihastunut James Deaniin. Olenko James Deanin "fani"? En tiedä. En edes tiedä pidänkö hänestä. Hän oli sietämättömän ärsyttävä ihminen.

Mitä tulee "ihastumiseen", niin ihmettelen joskus miten merkittävä osa ihmisistä näyttää kykenevän olemaan 100 % heteroita tai 100 % homoja. Se mahtaa olla vaikeaa. En sanoisi olevani edes biseksuaali, koska olennaista on nimenomaan se että kiinnostun sieluista ja olemuksista, ja kun sielu on kiinnostava, aivoni katsovat tavallaan sukupuolen ohi, se ei ole ratkaisevaa.

Mutta mikäli minulla on jonkinlainen miesmaku, niin tässä kriteerit: kunhan olet kuollut, mysteerinen ja ruma. Rasputin on niin niin hot.

Äh. Vittu mitä paskaa. Kaupunkiin on tullut pakkanen juuri nyt kun ensimmäistä kertaa elämässäni pidän hiuksistani. En voi käyttää pipoa juuri nyt. En siis käytä. I will lose my ears.

Reginan laulaja laulaa täsmälleen samalla tavalla kuin Pariisin kevään laulaja. Vai mitä? VAI MITÄ?

Mun ääni on särkyillyt oudosti viime aikoina kun olen yrittänyt puhua. Pitäisi varmaan alkaa harjoittaa puhumisen jaloa taitoa vähän enemmän, etten kokonaan menetä sitä.