And when you want to live, how do you start? Where do you go, who do you need to know?

En ymmärrä onnellisia ihmisiä. En tiedä voiko heihin luottaa. Heiltä on pakko puuttua jokin pala aivoista tai sydämestä. Anteeksi nyt onnelliset ihmiset, mutta mikä teitä vaivaa? Hetkellinen maanisuus on ymmärrettävää, mutta en käsitä miten kukaan voi olla vakaasti onnellinen tässä maailmassa. Valaise minua. Valaise minut.

Kuuntele:

Tajusin tänään olevani yksin kotona. Kaikki huoneet olivat pimeinä. Työnsin The Smithsin Rank-live-CD:n äitini CD-soittimeen ja sitten soitin sitä täysillä ja tanssin mielipuolisesti varjona ympäri huoneita. Miten on MAHDOLLISTA että olen tähän mennessä pystynyt sivuuttamaan täydellisesti sen että The Smithsillä on Is It Really So Strange? -niminen kappale? En ymmärrä miten tämä on käytännössä mahdollista, mutten tosiaankaan ollut koskaan aikaisemmin kuunnellut sitä. Tästä huolimatta pystyin laulamaan täydellisesti mukana. En tiedä mitä tapahtuu.

Yksi tärkeimmistä hetkistä elämässäni tapahtui noin 3 vuotta ja 4 kuukautta sitten, kun katsoin YouTubesta videon jossa Morrissey sanoo ettei hänellä ollut teininä kavereita ja ettei hän koskaan lähtenyt ulos muuten kuin kävelemään kotikatuaan edestakaisin. Kun katsoin sen videon, kaikki, kaikki, kaikki mullistui. Nojauduin tuolissani taaksepäin ja yhtäkkiä viimeisistä vuosista oli muodostunut jotain pyhää, vaikuttavaa ja helvetin hienoa. En enää halunnut sitä mitä kaikilla normaaleilla ihmisillä oli. Ulkopuolelle jääminen saattoikin olla kaunista. Häpeä ja yksinäisyyskin saattoi olla kaunista. Aknearvet saattoivat olla jotain kaunista.

Tähän kokemukseen perustuu suunnilleen kaikki mitä olen sen jälkeen kirjoittanut. Haluan tartuttaa sen niin moneen kuin mahdollista. Merkittävä osa maailman ongelmista liittyy siihen harhaluuloon, että normaaleilla ihmisillä on jotakin tavoittelemisen arvoista.

Hiljattain mulla oli noin parin viikon jakso, jota leimasivat voimakkaasti sietämättömät HÄPEÄFLASHBACKIT. En tiedä mistä ne tulivat. Tietty joukko tuskallisia kokemuksia yksinkertaisesti pyöri päässäni koko ajan, loputonta ympyrää. Olin jatkuvasti lyömässä itseäni otsaan ja valumassa tuskaisena polvilleni lattialle. Aivoni halusivat varmaan muistuttaa millainen surkea pelle pohjimmiltani olen.

Joka tapauksessa se oli kidutusta.

Eilen illalla lähdin ulos valvottuani 1,5 vuorokautta putkeen. Nousin bussiin kohti keskustaa, istuin takapenkille ja tajusin yhtäkkiä että kaikki häpeä oli kadonnut. Se oli yksinkertaisesti mennyt ohi. Huojuin takapenkillä, kaupunki juoksi ikkunoiden takana ja kuuntelin GOD SAVE THE QUEEN ja ajattelin että juuri näin haluan olla olemassa. Silmäni verestivät ja näytin roskiksesta kiivenneeltä ja mulla on yhä säälittävät viikset ja virnistelin itsekseni ja toinen matkustaja vilkuili minua epäluuloisesti, ja juuri niin sen kuuluukin olla.

Jos jonain päivänä minusta on tullut tylsä, niin murhatkaa minut.

On tammikuu ja tuntuu siltä kuin kevät olisi tulossa. Taivaalla oli sellainen valo tänään. Se saattaa olla maailmanlopun merkki, mutta se teki minut hetkeksi aikaa hyvin onnelliseksi.