Olet mestari

En ole kirjoittanut mitään, koska on ollut helvetin paljon ajateltavaa. Nyt yritän oksentaa kaiken ulos. Jos saat minusta allergisen reaktion, niin suosittelen että vaihdat hyvissä ajoin paikkaa.

(Kuuntele. ^) Makasin vaatteet päällä tyhjässä kylpyammeessa ja ajattelin Fleet Foxesia. Radio alkoi soittaa Fleet Foxesia. Se olisi voinut olla uskonnollinen hetki, mutta se ei ollut.

Tänään (tai siis eilen) katsoin vihoviimeistä jaksoa Hercule Poirotista ja nauroin hysteerisesti. Hercule Poirot oli vanha, kuolemaisillaan, istui pyörätuolissa ja oli kaiken kaikkiaan epäluonteenomaisen vittumainen. Hahahahahaha! Arvasin heti että hän on aikeissa tappaa jonkun. Mä näen tällaiset jutut.

Voi vittu.

Yritän pysyä järjissäni (kuten näkyy, siellä on vaikea pysyä) ja poissa tukehduttavasta pimeydestä, mutta se on raskasta hommaa.

Suomalaiset ovat vähentäneet sianlihan syöntiä. Valtion johdonmukainen reaktio: heitetään 1,7 miljoonaa veroeuroa propagandakampanjoihin joilla lihan kulutus saataisiin mahdollisimman ylös. (MIKSI?) Ja nyt joka toiselle bussipysäkille on liimattu Tomi Björck käskemään kansalaisia syömään "rypsiporsasta", kansalaisten omilla rahoilla. Mitä järkeä tässä on? Kysyn tätä kysymystä joka päivä, koko ajan, joka paikassa: mitä helvetin järkeä tässä on? Lukemattomat asiat tässä maassa ja koko maailmassa tarvitsisivat välitöntä korjausta, ja jostain tieteelle täysin tuntemattomasta syystä Suomen valtio päättää vetää 1,7 miljoonaa euroa vessasta alas ja sijoittaa ne eettisesti, ekologisesti ja kansanterveydellisesti katastrofaalisen kärsimyspainajaisen maksimointiin. En käsitä. En käsitä en käsitä en vittu käsitä.

Toinenkin shokki. Jo parin kuukauden ajan olen aina synkkyyden uhatessa voinut vetäistä vanhan kännykänromuni esiin ja alkaa pelata autopeliä nimeltä Rally 3D. No, tänään pelasin sen loppuun. Olin jo alkanut kuvitella että se olisi mahdotonta, mutta yhtäkkiä sain kultaa viimeiselläkin radalla ja eteeni ilmestyi teksti: Olet mestari. Nyt en tiedä mitä teen. Oloni on tyhjä. Olen mestari. Olin jo alkanut ottaa jutun tosissani. En tiedä mitä vittua nyt teen.

Ehkä tältä tuntuu sitten kun unelmat ovat toteutuneet? Ehkä tuskallisinta on nimenomaan saada se josta olet aina haaveillut?

____________________________________

 

Selitän nyt miksi olen ollut niin saatanan ahdistunut viimeisen viikon ajan. Oletan että olet aiheesta maanisen kiinnostunut. (Jos et ole, niin mene pois! Aion pureutua aiheeseen syvälle. Jos et halua tulla mukaan, niin käytä tämä aika johonkin yleishyödylliseen toimintaan!)

Okei:

Siksi että olen vihainen itselleni. Tajusin tehneeni raivostuttavan virheen.

____________________________________

 

Syksyllä 2010 aloitin lyhyeksi jääneen yritykseni olla lukiolainen. Hetken aikaa se toimi. Hetken aikaa olin onnellisempi kuin koskaan. Aloin kuunnella Morrisseytä, rakastuin outoon tyttöön joka istui aina hämmentyneen näköisenä nurkkapulpetissa eikä sanonut koskaan mitään, ja olin kaiken kaikkiaan ihan helvetin taianomaisessa, huumatussa, nerokkaassa mielentilassa 24/7

Silloin aloin kirjoittaa kirjaa nimeltä Liha.

Elin sille kirjalle suunnilleen vuoden ajan. Sitten yhtäkkiä kaikki asiat elämässäni tuhoutuivat samanaikaisesti ja masennuin niin pahasti ja tuskallisesti, etten enää yksinkertaisesti pystynyt kirjoittamaan mitään. Aloin ajatella että koko kirja oli outoa, käsittämätöntä, raskasta paskaa eikä kukaan tulisi koskaan olemaan kiinnostunut siitä.

Siirsin homman siis sivuun.

Sitten, kuukausien masennuksen ja lamaannuksen ja vitutuksen jälkeen pakottauduin kohottautumaan ylös syksyllä 2012 ja aloin kirjoittaa uutta, vähän helpompaa kirjaa nimeltä Post mortem.

Se palautti toivoni. Jos kirjoitan kirjan nyt loppuun, sen pitäisi olla valmis eteenpäin lähetettäväksi ennen lähestyvää kesää. (Jos kinostaa tietää että mistä kirja kertoo, niin tästä: 19-vuotiaan päähenkilön nimi on Tommi Glad ja hän on käytännössä minä. Ärsyttävää, I know. Hän on syvästi ahdistunut ja vihainen ja hajalle tallottu ja pettynyt maailmaan ja ihmisiin ja kuluttaa aikaansa murehtimalla ja valittamalla ja haaveilemalla ja kykenee tuntemaan yhteenkuuluvuutta lähinnä kuolleiden kuuluisuuksien kanssa. James Dean merkitsee hänelle enemmän kuin kukaan ihminen jonka hän on koskaan todellisuudessa tavannut. Eräänä yönä hän yrittää tehdä itsemurhan hyppäämällä sillalta mereen. Yritys epäonnistuu. Tommi palaa asuntoonsa ja nukkuu monta tuntia.
Illalla hän havahtuu tekstiviestiin. Se on hänen kuolleelta isoisältään. Tämä kutsuu hänet välittömästi Barentsinmeren rannalle.
Päähenkilöllä ei ole mitään menetettävää, joten hän lähtee matkalle Suomen halki suoraan kohti äärimmäistä pohjoista. Ensimmäiseksi hän tapaa Marilyn Monroen, joka kutsuu hänet taksinsa kyytiin. Alkaa pelon, kummitusten, vaaratilanteiden ja todella säälittävän "seksin" täyteinen road-tarina, jolla Tommi tapaa James Deanin, Harry Houdinin, John Lennonin, Grigori Rasputinin, Hitlerin, Hemingwayn, Einsteinin, Elviksen, Jeesuksen ja ylipäätään ihan vitunmoisen joukon kuolleita kuuluisia ihmisiä - ja yhden elävän tytön. Uh.)


Missä sitten tein virheen?

No, noin viikko sitten yöllä uskaltauduin pitkästä, pitkästä, pitkästä aikaa avaamaan tiedoston, jossa sijaitsee kirja jota kirjoitin 2010-2011. Ajattelin vain vähän vilkaista että millaisia juttuja tulin kirjoitelleeksi tasan 3 vuotta sitten, mutta yllättäen tiedosto yksinkertaisesti imaisi minut sisäänsä enkä pystynyt lopettamaan ja vain luin kirjaa eteenpäin ja ajattelin että WOU, ooh, tämä on uskomatonta, tämä on neroutta, miten kukaan voi kirjoittaa tällaista, miten helvetissä MINÄ olen voinut kirjoittaa tämän!

Nyt tuntuu, että olen turhaan käyttänyt 2 vuotta muihin asioihin, kun koko ajan olisin voinut kirjoittaa tätä. Olisin voinut kirjoittaa tämän kirjan loppuun ja nyt se voisi olla jo ulkona ja minä voisin olla siellä minne olen koko ajan halunnutkin päästä.

Saattaa tietysti olla, että 1) olin viikko sitten yöllä tilapäisesti sekaisin tai että 2) suhteeni kirjaan on niin emotionaalisesti latautunut, etten kykene näkemään sitä kirkkaasti. Mutta en voi olla ajattelematta, että tämä ihan oikeasti voisi toimia muillekin, itse asiassa hyvinkin monelle muulle ihmiselle. En käsitä kuinka 16-vuotias minä keksi jotain tällaista, olin silloin nimittäin idiootti. Kirjan kirjoittaja on selvästi kypsempi ja syvempi ja viisaampi kuin minä olen koskaan ollut. Henkilöhahmoissa on useita kiihottavia tasoja, tarina on yllättävä ja yksinkertaisen monimutkainen ja raivostuttava ja nerokas. Koko ajan taustalla on outo aavemaisen painostava tunnelma, joka painaa tarinaa eteenpäin.

Jos kinostaa tietää, että mistä tämä kirja kertoo, niin tästä:

Päähenkilö on 24-vuotias, syrjäytynyt, emotionaalisesti vieraantunut kummajainen nimeltä Oskar Blom. (Hän, kuten kukaan muukaan henkilöhahmoista, ei ole minun alter egoni, mikä on ehdottomasti hyvä asia.) Oskar Blomilla ei ole juurikaan tunne-elämää, hän ei edes muista traumoja jotka hänet ovat lamaannuttaneet, hän on täysin vieraantunut omasta lihastaan ja hän viettää suurimman osan ajastaan lähinnä harhailemalla ympäri Helsinkiä ja odottelemalla päivää jona viimein saa kuolla ja maatua.

Eräänä kesäyönä hän makaa Hietaniemen autiolla hiekkarannalla tummansinisen taivaan alla ja kohtaa ihmeellisen, pahoinpidellyn aaveen näköisen tytön. Tämä on ensimmäinen henkilöistä jotka alkavat vetää Oskar Blomia maailmaa kohti.

Sitten on mies nimeltä Jeremy Witt. (Tämä oli alun perin työnimi. En tiedä kehtaanko muuttaa sitä enää. En tiedä onko sitä ylipäätään tarkoitus lausua niin kuin se olisi englantia vai suomea.) Jeremy Wittistä tiedetään lähinnä se että hänen isänsä oli merkittävä, tunnettu liikemies ja että hänestä oli tarkoitus tulla samanlainen. Hän kuitenkin katosi käytännöllisesti katsoen maan alle 15 vuodeksi isänsä kuoleman jälkeen ja on nyt yhtäkkiä ilmestynyt taas näkyviin ja muodostunut nopeasti yhdeksi Suomen tunnetuimmista ihmisistä. Miten? Pitämällä puheita pimeissä saleissa.

Voisin saatana kirjoittaa esseen siitä miksi Jeremy Witt on kiinnostava hahmo, mutta en usko että olet jutusta niin kiinnostunut, joten selitän vain peruskuvion: Jeremy Witt on sädehtivä yhdistelmä Dumbledore-viisautta ja Voldemort-kiihkoa, Sherlock Holmesia ja James Bondia, seksikkyyttä ja ärsyttävyyttä, oh. On täysin epäselvää mikä häntä ajaa tekemään sitä mitä hän tekee. On epäselvää välittääkö hän oikeasti mistään. On epäselvää onko hän äärimmäisen hyvä vai äärimmäisen paha. Tietääkö hän itse? Tämäkin on epäselvää.

Oskar Blom lupaa äidilleen hankkia työpaikan 1. kertaa elämässään ja täysin naurettavan ja irrationaalisen tapahtumaketjun seurauksena päätyy etsimään sitä pimeän salin siivoamisesta. Hän astuu salin aulatilaan juuri ennen kuin Jeremy Wittin on tarkoitus aloittaa Viimeinen Puhesarjansa. Aulassa hän kohtaa SEVERUS KALKAROKSEN, jolle minun kirjassani on annettu nimeksi Matias Sulka. (Olin syksyllä 2010 viimein tullut lukeneeksi Kuoleman varjelukset ja olin syvästi vaikuttunut.) Matias Sulka on Jeremy Wittiin kohdistuvan pakkomielteisen, hikoilevan, intohimoisen katkeruuden riivaama, ja on epäselvää miksi.

Jeremy Witt pitää lyhyen, viimeisen sarjan aloittavan puheensa. (Viimeinen, muutamasta erillisestä puheesta koostuva sarja käsittelee aihetta liha merkityksessä lihateollisuus. Tämä kuulostaa käsittämättömältä ja oudolta ja puisevalta, mutta todellisuudessa juttu toimii.) Tilaisuuden jälkeen Oskar Blom tunkeutuu salin takana olevien rakenteiden kautta Wittin puheille kysyäkseen häneltä töitä. Hänestä tulee Jeremy Wittin "assistentti". Tästä käynnistyy tarina, jossa kiihottavinta ovat nimenomaan henkilöiden hämärät taustat ja motiivit ja jännitteet jotka nämä luovat heidän välilleen. Kuka Jeremy Witt on? Kuka Oskar Blom on? Kuka Matias Sulka on? Kuka pahoinpidellyn aaveen näköinen tyttö on? ARGH

____________________________________

 
Niin että nyt en siis tiedä että mitä vittua mun pitäis tehdä. Haluan ensimmäisen julkaistun kirjani olevan jotain niin hyvää kuin mahdollista. Olen täysin kyvytön arvioimaan Post mortem -jutun toimivuutta, koska olen sitä liian lähellä. En tiedä. En tiedä en tiedä en vittu tiedä.

Pitäisikö minun

a) yksinkertaisesti kirjoittaa Marilyn-juttu loppuun nyt kun se kerran on jo lähes valmis ja kirjoittaa lihakirja vasta sitten?

b) siirtää Marilyn-juttu sivuun ja jatkaa siitä mihin jäin Lihan kanssa joskus alkuvuodesta 2012, jolloin se oli jo lähes valmis?

c) antaa olla ja ruveta täysipäiväiseksi hulluksi ja mennä asumaan mielisairaalaan?

En tiedä mitä teen. Olen kirjoittanut tätä nyt monta aamun tuntia ja heilunut samalla iTunesin tahdissa ja tästä on tullut melkein kirjan mittainen. En odota kenenkään vaivautuvan lukemaan tätä merkintää. Jos kuitenkin luit, niin voit varmaan saman tien kertoa mulle että mitä mun pitäisi tehdä! Jotain anonyymia mielipidettä tai mitä tahansa, tarvitsen jotain, mitä tahansa, argh!

Kiitos ja hyvää yötä mes amis,
.