Olen viettänyt nyt useamman päivän käytännössä sohvalla ja vain tuijottanut kattoon ja toivonut joutuvani psykoosiin että pääsisin pakoon tätä selkeää, kylmäävää, kuristavaa ymmärrystä siitä miten vituillaan asiat maailmassa ja elämässä ovat. Monta päivää olen tuijottanut kattoon ja laulanut ilmeettömänä tätä (EN TIEDÄ MIKSI):
Haluaisin että joku veisi minut johonkin laitokseen, jossa minusta vain huumattaisiin tai hakattaisiin tai karjuttaisiin tai mukiloitaisiin kaikki äly ja myötätunto ja käsityskyky ulos. Haluan olla sumea ja välinpitämätön ja tyhmä ja sekaisin.
Sinänsä kiinnostavaa: kun Jimmy Dean vääntelehtii tuskaisena ja ahdistuneena ruudulla, se näyttää romanttiselta ja kiinnostavalta ja seksikkäältä. Kun itse on siinä pimeydessä, se on pelkästään tuskaa ja kipua ja pakokauhua ja kipeitä kouristuksia ja ruokahaluttomuutta ja viileitä surun aaltoja jotka menevät jäätävinä rintakehän läpi. SURU, silloin kun itse koet sen, on vähiten seksikkäitä asioita koko maailmassa.
 |
| Miksi olen jäänyt tähän kiinni? |
ONGELMA:
Viimeistään 11-vuotiaana tajusin, että yksinkertaisesti tajuan asiat nopeammin, sujuvammin ja itsenäisemmin kuin valtava enemmistö ihmisistä ympärilläni. Opin sairaalloisen nopeasti mitä tahansa matematiikasta historiallisiin yksityiskohtiin. Osaan yhdistää palaset toisiinsa niin tehokkaasti että se on tuskallista ja oksettavaa. Näen suuret alla vaikuttavat kuviot yhteiskunnassa ja maailmassa vaikka en haluaisi. Osaan erotella toimivat argumentit huonoista.
Olen VAHINGOSSA lukenut ja oppinut niin paljon ihmisen psykologiasta, etten enää yksinkertaisesti kykene ihmisen terveisiin psykologisiin defenssimekanismeihin ja älyllisiin irrationaalisuuksiin. Samalla näen jotakuinkin KAIKKIEN MUIDEN käyttävän näitä mekanismeja koko ajan, joka paikassa - itse asiassa joka. ikinen. vitun. ongelma tässä maailmassa selittyy nimenomaan ihmisten defenssimekanismeilla ja irrationaalisuuksilla. JOKA IKINEN.
Itse en vain pysty astumaan näihin bileisiin. En tunne kuuluvani ihmiskuntaan. En ole osallinen mihinkään. Seison kentän laidalla ja katson kun kaikki muut pitävät hauskaa silmät tyhjinä. Tämä tekee minut valtavan yksinäiseksi. Tiedän psykologiasta muun muassa sen, että ONNELLISUUS = MUUT IHMISET; jos et tunne kuuluvasi muiden joukkoon, olet onneton, piste.
Voi kunpa kaikki olisivat sellaisia kuin minä. Tai minä olisin sellainen kuin kaikki. Tai oppisin edes vittu saatana helvetti jumalauta sietämään tätä ristiriitaa.
Jos koet ärtyväsi tästä omahyväisestä ininästä, niin älä huoli. Se ei tee minua mitenkään onnelliseksi.
Hei mä osaan samaistua tähän vähän. Mä usein tunnen ihmiset ja osaan löytää tietynlaisia ihmistyyppejä. Meen aina jostain oudosta välistä, oon kaikille kaveri, mutta ei kukaan oikeesti tiiä mitä mun maailmassa on meneillään. Katon usein kun muut tekee ja on keskenään, enkä ite osaa kuvitella millaista se on ja miten semmoseen pääsee. Oon jollain raktaisevalla tavalla aina just vähän ulkopuolella...noh, siellä välissä. Mut onneks tätä näkökulmaa voi käyttää hyödykseenki. Voi olla puolueeton ja sitoutumaton. Itse asiassa on tosi vapaa. Mut onhan se ärsyttävää, kun joskus kaipaa niitä inhimillisä juttuja joihin ei kuitenkaan osaa asettua. Tai näin se ainakin vähän itelläni menee. Mut must on aika hienoo aina lukee jos joku toinen kokee jotain samankaltaista. Ja must on kans aika hienoo lukee tät sun blogias!
VastaaPoistaYksi mahdollisuus on, että _merkittävä_ osa ihmisistä kokee itsensä ulkopuolisiksi mutta kuvittelee kaikkien muiden olevan "sisällä".
PoistaKiitos kiinnostuksesta! Itse välttelen tämän blogin lukemista.