Viime yö oli sumeaa pakokauhuista riehumista. Taas yksi yö, jonka pyyhkisin mielelläni pois eletystä elämästäni. Voi vittu helvetti. Saatana. Noin 20 % blogiteksteistäni on kirjoitettu nimenomaan siinä tärisevässä väkivaltaisen surullisessa olotilassa. Siinä samassa olotilassa Pekka-Eric Auvinen loi viimeiset tiedostonsa ja eli viimeisen aamupäivänsä. Tekisi mieli poistaa kaikki mitä kirjoitin viime yönä, mutta kai silläkin on jotain dokumentaarista arvoa tai jotain. Sillä väkivaltaisen surullisella raivolla on arvoa. Parempi kirjoittaa blogeja ja kirjoja kuin viedä henkiä.
Pelon tilassa syntyy fanaattisuutta. Se on sitä, että tiedät älyllisesti ja/tai moraalisesti olevasi oikeassa jossain elintärkeässä kysymyksessä, mutta olet liian kauhuissasi puristaaksesi informaatiota tyyneen, yleisesti ymmärrettävään muotoon. Asia tulee ulos rumana pakokauhuisen yltiörationaalisena paskana, joka haisee niin helvetin pahalta, että ei ole ihme että ihmiset poistuvat paikalta. Tai sitten toteat yksinkertaisesti ettei mitään ole enää tehtävissä ja alat heitellä kiviä ikkunoiden läpi.
Aamulla vanhempani löysivät minut olohuoneen sohvalta tuijottamassa verestävin silmin suoraan eteenpäin ja silittämässä mekaanisesti koiraa. Olin viettänyt aika kauan tarkkailemalla puussa kisailevia oravia ja miettinyt, että ne ovat jonkinlaisia apinan ja koiran risteytymiä. Jos mä ja meidän koira saataisiin yhteinen jälkeläinen (minkä en toivo tapahtuvan), se olisi orava.
Äitini kysyi, miksen ole nukkunut.
Vastasin suunnilleen: "Liian paljon ajatuksia..." ja sitten hölisin jotain epäselvää, mihin isäni vastasi, korjaillessaan samalla äidin kännykkää:
"Maailma nyt on mitä on. Maailma on aina ollut tällainen. Mutta ehkä se on menossa parempaan suuntaan."
Yms., ja sitten äitini kysyi haluaisinko jotain, mihin vastasin makaronilaatikkoa.
Muutaman tunnin kuluttua sitten söin epävegaanista soijarouhemakaronilaatikkoa. (Mun epäveganismi on tietysti tekopyhyyttä. Sentään myönnän sen.)
Joo. Ei muuta asiaa.
Epäselvyyksien välttämiseksi: tässä tanssii kolme banaania.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano mulle jotain tai kuolen