Deep in the cell of my heart

 

Edelleen hyvä biisi.

Elän pienillekin merkeille ihmisyydestä ja kohtuudesta ja myötätunnosta --- ainut syy siihen että olen vielä täällä on että yksikin kaunis sielu, yksikin merkki paremmasta tulevaisuudesta, yksikin kosketus toiseen kiinnostavaan sieluun palauttaa valon koko helvetin huoneeseen. Ja silloin kun valo on läsnä, olen täynnä onnea ja toivoa ja inspiraatiota ja tärisen, ihan fyysisesti tärisen halusta elää.

Todellisuus on nyt tämä. Toistaiseksi olen vangittu näihin samoihin kuvioihin, samoihin ajatuksiin ja samoihin huoneisiin, samoihin vitun busseihin ja samoihin epätoivon hetkiin, koska syistä jotka eivät riipu ainoastaan minusta käteni on sidottu selkäni taakse ja pääni ympäri menee ilmastointiteippi joka tekee kommunikaatiosta ja hengittämisestä ylivoimaisen vaikeaa.

Palan koko ajan. Koko ajan. Joskus palan toivosta ja innostuksesta, mutta useimmiten palan hitaasti hengiltä koska kaikki on niin vitun surullista.

En jaksa tätä, voi jumalauta. Tässä on liikaa. Päässäni on liikaa. En jaksa olla tietoinen universumista, en jaksa muistaa joka ikistä negatiivista asiaa ja uhrata ajatuksia joka ikiselle vastenmieliselle ihmiselle joihin olen törmännyt elämäni aikana, en vain vittu jaksa. Haluan nähdä valon kaikessa ja kaikissa, mutta en tiedä miten se tehdään.

En jaksa kaivata kaikkea mitä minulla voisi olla. Kaikkea mitä minulla oli. Kaikkea mitä maailma voisi olla. Kaikkia sieluja jotka voisin tuntea. Haluaisin alkaa elää ja etsiä kunnolla, mutta kun kädet on sidottu selän taakse ja suu on tukittu ilmastointiteipillä ei voi tehdä muuta kuin odottaa. Ja kun niin usein on vain niin paljon helpompaa vain maata pimeässä. Helvetti.