Kiirekiire

Hngh, olen nyt jonkin aikaa neutraalissa hostellissa. Tällä hetkellä istun neutraalilla sängyllä, siristelen silmiäni tän minimaalisen matkaläppärin kanssa ja näytän skotlantilaiselta kengänkiillottajapojalta 1870-luvulta.

Pitäisi varmaan tehdä jotain. Saada asioita aikaan. Ehkä illemmalla. Tai joskus.

En tajua miksi heitin lähtiessä laukkuuni Haruki Murakamin Norwegian Woodin. Se ei vaikuta olevan kovin hyvä, en halua tuhlata aikaani siihen, tarvitsen jotain räjähtävää, haluan että joku tulee ja ravistelee tämän turran melankolian vittuun. Ja miksi helvetissä otin puolirikkinäisen radion mukaan, olen yrittänyt korjailla ja väännellä sitä mutta se suostuu vastaanottamaan vain kaikkein ahdistavimmat mainstream-radiokanavat.

Viime aikoina lähes kaikki näkemäni unet ovat olleet epämääräisellä ja synkällä tavalla eroottisia. Niissä on kaikissa jotenkin pakokauhuinen tunnelma. Viime yönä katselin sivusta, kun jonkinlainen Big Brother -tyyppinen hahmo pakotti robottikäsillään kännisen teinipissiksen makaamaan jollekin metallivuoteelle, riisui hänen vaatteensa ja alkoi sitten oudosti runnoa hänen jalkoväliään. Sitä edellisenä yönä yritin löytää jonkin motellin painajaismaisesta suihkuhuoneesta suihkukopin, jonne paikan rottamainen omistaja EI tunkisi ja pyytäisi saada masturboida minua tieteellisin tarkoitusperin.

--- Unikuvaus loppuu tähän, tästä eteenpäin puhun valvetodellisuudesta. ---

Pari päivää sitten menin ostamaan asiallisia hautajaisvaatteita. Menin erään liikkeen yläkertaan eikä siellä ollut ketään muuta kuin vaalea myyjätyttö. Kävelin vaatetelineiden sekaan ja yritin hoitaa homman järjestelmällisesti ja nopeasti että pääsisin mahdollisimman pian mahdollisimman kivuttomasti ulos, kun myyjätyttö ilmestyi yhtäkkiä muutaman metrin päähän ja sanoi "Terve!" Nyökkäsin torjuvan ystävällisesti hymyillen. Kun nyt olin ottanut puhekyvyttömän ja torjuvan ystävällisen roolin, en enää voinut muuttaa sitä, näin tässä aina käy: loppuajan pakoilin myyjätyttöä, joka käveli milloin missäkin vastaan ja kysyi sellaisia asioita kuin "Niin oisitko sä tarvinnut jotain apua?" En viitsinyt alkaa enää sekoittaa pakkaa ja murtautua ulos mykkyydestäni, joten vastasin jokaiseen kysymykseen nostamalla käteni torjuvasti ylös ja hymyilemällä ystävällisesti.

Lopulta pääsin ulos ja tarinan opetus: 1) Töitään tekevät myyjät ovat pelottavia. 2) Itsensä on todella helppo lukita antisosiaaliseen puhekyvyttömyyteen. Kun vain ensin et sano mitään, et viitsi sanoa mitään myöhemminkään. Tämä pätee paitsi vaatekauppoihin myös kolmeen vuoteen yläasteella.