Springs

 
Moi.

Pesin hiukseni sinisellä lötköllä Axe-shampoolla, jonka joku Axe-näytepulloja jaellut tyttö ojensi mulle viime keväänä aamulla Rautatieaseman edessä. Se haisee teolliselta pupuilla testatulta paholaislitkulta, mutta silti sen tuoksusta tulee mieleen viime kevät. Kevät 2009 oli Lisbeth Salanderin kevät, kevät 2010 vapauden, toivon ja pimeiden katujen kevät, kevät 2011 lukiosta lintsaamisen ja tunneilta karkaamisen kevät, kevät 2012 oli aamuöisten bussien ja ilmassa kävelyn kevät. Ja nyt on tulossa taas uusi kevät eikä mulla ole aavistustakaan mitä tästä seuraa.

Suihkusta tultuani tarkastelin naamaani yksityiskohtaisesti peilistä. Sitten avasin tietokoneen ja sukelsin ensimmäistä kertaa lauseisiin, joita olen tähän blogiin aikaisemmin kirjoittanut.

Luin ainakin viime vuoden joulu-marraskuun merkinnät. Aloin täristä hillittömästi, tärisen edelleen, mun hampaat hakkaa toisiaan vasten, silmissä sumenee............... Jälleen ymmärrän, miten paljon rakastan kaikkea sitä mitä rakastan: Morrisseyn autistisen kilttejä silmiä, kaikkea tätä musiikkia, vanhaa ontuvaa koiraani, perheeni ihmisiä, kaikkia näitä ihmisiä jotka ovat kurottaneet lauseillaan sieluuni,

kaikkia tyttöjä joita olen kaukaa rakastanut, kaikkia lupinmaisia nuhjuisia herrasmiehiä, KAIKKIA IHMISIÄ JOTKA OLEN LUONUT, IHMISIÄ, JOITA OLEN AJATELLUT KUUKAUSIKAUPALLA, JOIDEN MUKANA OLEN ITKENYT, HIHITELLYT MAANISESTI, KASVANUT, Morrissey-gifejä, It Takes a Fool to Remain Sane -kappaletta,

Jeremy Wittiä, Oskar Blomia, Katri Saloa, Tommia jolla ei vielä ole sukunimeä, Rebekkaa joka on hullu ja jolla on Hitler-tatuointi, laihaa hullua 17-vuotiasta runoilijaa nimeltä Brander, "Jeanne" Kostamoa joka on hullu punkkarityttö, potentiaalia kouluammuskelija Robert Roihaa, Robertin läskiä Janis Joplinin näköistä rakastajatarta, äkäistä punatukkaista tyttöä ja kaikkia niitä joista kirjoitin kirjan 15-vuotiaana,

AL STEWARTIN YEAR OF THE CAT -KAPPALETTA, Lisa Simpsonia, Lisa Simpsonin sijaisopettajaa joka antaa hänelle lapun YOU ARE LISA SIMPSON ja hyppää junaan, Homer Simpsonia, jolla on loppujen lopuksi SYDÄN vaikkei aivoja,

kaikkia psykiatrejani, YLÄASTEAIKAISTA RUOTSINOPETTAJAANI joka itki Jokelan kouluampumisten jälkeisenä aamuna, Pekka-Eric Auvista, Antti Nyléniä, kaikkia epätodellisen todellisia sieluja jotka ovat kommentoineet tänne, Pirkko Saision omaelämäkerrallista trilogiaa, polkupyörääni joka varastettiin,

Severus Kalkarosta, Remus Lupinia, Dobbya, Dumbledorea, Hermionea, YLIPÄÄTÄÄN JOKA IKISTÄ HENKILÖHAHMOA HARRY POTTERISSA, sitä talvi-iltaa 2010 kun olin viimein tullut lukeneeksi vikan Potterin 3 vuotta myöhässä ja kuljeskelin kaupungin lumisia katuja sekopäisenä, Laakson Avara maa -kappaletta = kesää 2011 (se kesä oli myrskyinen ja MINÄ JUMALAUTA TIESIN, TIESIN, TIESIN ETTÄ JEREMY WITT TULEE SAARNAAMAAN TÄMÄN VITUN MAAILMAN KUMOON!!! mutta kesän lopulla jouduin alaikäisenä Lovexin keikalle ja sain korviini tinnituksen, jonka voitin ja otin ystäväkseni, mutta kun kuljeskelin elokuun lopulla Arabianrannan rantatietä ja katsoin riippuliitäjiä taivaalla, aavistin jo että jokin oli hiipimässä elämääni, ja se jokin oli masennus ja se on vieläkin tässä huoneessa kanssani),

Janne Kortteisen blogia, lukioryhmäni siilitukkaista tyttöä jolla oli ihana honottava ääni ja jota rakastin jostain käsittämättömästä syystä helvetisti ja jolle puhuin 3 kertaa (yritin tehdä hänestä omani mutta sitten putosin putosin putosin ja sitten mun olikin jo lähdettävä), YLÄASTEEN VIIMEISTÄ KEVÄTTÄ, sitä viimeistä aamupäivää, sitä kuinka lähdin sen jälkeen isän kanssa autolla Jumboon ja työnsin pääni ikkunasta ja kesä ja tulevaisuus ja helpotus löivät kasvoilleni,

James Deania ja kaikkia näitä kuolleita ihmisiä jotka pelastavat minut tästä päivästä, vanhoja elokuvia, Marilyn Monroen ääntä, tunteja jotka olen viettänyt peilin edessä ja harjoitellut James Deanina olemista, ENONI VANHAA KÄMPPÄÄ MALMINKARTANOSSA JONKA LATTIALLA KIRJOITIN JEREMY WITTIN KASVOISTA JA MASTURBOIN,

kaikkia niitä aamuöitä, kaikkia niitä aamuöitä, kaikkia niitä aamuöitä, KAIKKIA NIITÄ HARHAILUJA HELSINGIN KADUILLA, harhailuja Tukholman kaduilla, harhailuja Rovaniemen kaduilla, busseja, ratikoita, SYKSYJÄ, KEVÄITÄ, kaikkea sitä INTOA, kaikkea TOIVOA josta olen elänyt kohta puoli vuosikymmentä,

JEANNE D'ARCIA JOKA ON MAAILMAN ROHKEIN TYTTÖ, Radio Comehomen kirkaskasvoisia uskovaisnuoria, kehitysvammaisia, romanikerjäläisiä, sikoja, lehmiä, kettuja, minkkejä, ahvenia, kanoja, Oikeutta eläimille -aktiiveja, Saila Kivelää, Karry Hedbergiä,

Lisbeth Salanderia johon olin ihan vitun mielipuolisesti rakastunut 18 kuukautta elämästäni, niitä 18 sekopäistä kuukautta:

viime syksyn iltoja jotka vietin maaten lattialla ja rakastaen montaa ihmistä, muun muassa Veripunainen lumivalkoinen -sarjan tyttöä, joka hänkin oli helvetin kova ja kylmä ja cool, mutta oikeasti hyvä ja inhimillinen ja ihmeellinen:

kastematoja, etanoita, PALOHEINÄN KUKKULAA, Paloheinän punkkeja säärissäni, PIKKUKOSKEN UIMARANNAN TAIVASTA HIPOVAA KALLIOTA AAMUYÖLLÄ, epävarmoja kangastakkisia kusipäitä bussin takapenkillä, kauniita tyttöjä heidän vieressään, myötätuntoa tihkuvia ilmeitä, iPodiani, kaikkia näitä ääniä, kaikkia näitä lauluja, suunnitelmiani, tulevaisuuttani, menneisyyttäni,

koulun vessoja joihin piilouduin ruokavälitunneiksi, busseja joilla ajoin koulun ohi, kaikkea sitä toivoa ja tulevaisuutta, ala-asteaikaisia ystäviäni jotka luisuivat ulos yhteiskunnasta,

rastatukkaista rotevaa tyttöä jonka käsivarsissa oli pitkiä arpia, asioita joita häpesin mutta joista tuli ystäviäni, ristiriitojani, itse saksittuja hiuksiani, lapsuuttani, Keisarin uudet kuviot -tietokonepeliä, Disneyn elokuvia, Muumilaakson tarinoita, pehmolelukoiria,

kesää 2009 jonka vietin Finnkinon elokuvasaleissa, siskoni silloisia ystäviä jotka pelkäsivät minua, viisi vuotta kestänyttä akneani, Charles Bukowskin aknea, räntää joka satoi naamalleni Sinä Keväänä, verta joka tuli varpaistani Sinä Keväänä, ruotsinkoetta jonka opettajani ojensi kun istuin yksin portailla ennen tuntia ja jonka yläreunassa luki:

Den som går sina egna vägar behöver ingen karta

ja jota tuijotin pitkään ilmeettömänä ennen kuin nousin portailta ja juoksin tyhjään vessaan ja painoin otsani vasten likaista seinää ja itkin.





Rakastan tätä kaikkea.






Kivuliainta rakastamisessa on ajan kuluminen. Sitä ei voi estää. Kaikki mitä rakastan tulee rapistumaan, heikkenemään, kuolemaan ja unohtumaan. Joudun näkemään koirani kuoleman. Varmaan vanhempienikin. Sen kun Morrissey saa sydärin ja kuolee. Kaikkien rakkaiden kuoleman, vanhenemisen, katoamisen. Uusien sieluttomien asioiden tunkevan kaiken tielle. Sen, kuinka rakkaita asioitani pilkataan. Mahdollisesti senkin kuinka joku haluaa tuhota minut, talloa kaiken mitä edustan, nitistää kaiken mitä rakastan. Kaikki mitä rakastan tässä maailmassa tulee kuolemaan. Sitä on helvetin vaikea kestää. Sitä on helvetin vaikea kestää. Mutta ilman tätä tosiasiaa elämässä ei olisi makuja eikä värejä eikä tulipaloja.


Tää blogi on yks mun kirjoista. Haluan että tämä julkaistaan omaelämäkertanani. Tässä on paloa ja kipua ja tulta ja savua. Uskon, että tässä olen minä. Jos pystyn kirjoittamaan myös Word-tiedostoihin tällä tavalla ja vieläkin raivoisammin, voin ehkä hengittää vapaasti.


Nyt kun luin noita vanhoja merkintöjä, tajusin miten paljon olen tässä sumussa unohtanut.

Esim. kaikki kirjat ja muut jutut joita mulle on suositeltu ja jotka olen aikonut hankkia käsiini mutta sitten kokonaan unohtanut. / Tän blogin ensimmäiseen merkintään jätetty viesti, jossa joku jännittävä ohikulkija ehdottaa sähköpostikeskustelua. / Se että "se halus tapaa sut tai sillä oli sellainen intuitio, että se on jostain syystä tärkeää".

Ylipäätään kaikki nämä jutut jotka jäävät vääjäämättä taakse (niin kuin kaikki jää). Unohdan, mutta silti tämä kaikki merkitsee mulle niin paljon.

Ehkä jonain päivänä tähän blogiin eksyy hajanainen joukko ihmisiä, jotka tavalla tai toisella tarvitsevat tätä blogia. Ehkä jonain päivänä tohon toiseenkin blogiin eksyy ihmisiä. Ehkä saan aikaan vallankumouksia. Ehkä sytytän tulipaloja. Jonain päivänä.

Ja loppujen lopuksi kysymys on tästä:

onko elämän tarkoituskin tuntua tältä?

TÄTÄKÖ SE ON?