Farssi on komedia, jonka viihdyttävyys perustuu väärinkäsityksiin, salaisuuksiin, absurdeihin tilanteisiin, verbaaliin huumoriin ja nopeaan, loppua kohden kiihtyvään juoneen. Usein mukana on myös vähintään yksi takaa-ajokohtaus. Farssit päättyvät yleensä onnellisesti.
Viimeistä lausetta lukuun ottamatta kuvaa aika hyvin mun päivää. Tuntuu että ajelehdin kaoottisesti jonkin surrealistisen vitsin sisällä.
 |
| Kuvan raitiovaunu ei liity tapaukseen. |
Myös eilen illalla about kello 22 tapahtui jotain outoa:
Nousin jossain Arabian lähistöllä ratikkaan. Menin ratikan takaosaan, koska takaosa oli tyhjä lukuun ottamatta kahta nelikymppistä, mahdollisesti serbin näköistä miestä. Miehet istuivat viimeisillä penkkiriveillä, joten mä istuin mahdollisimman kauas: takaosan etummaiseen penkkiriviin, oikeanpuoleiselle ikkunapaikalle.
Istuin siinä sitten ja ratikka kulki Helsingin alkavan yön halki. Kuuntelin iPodia. Ratikka haisi kuselta.
Mitään ei tapahtunut, kunnes ehkä 5 minuuttia ratikassa istuttuani toinen nelikymppisistä serbimiehistä tuli seisomaan käytävälle viereeni ja tuijottamaan minua:
"Finnish?"
Nyökkäsin.
"Finnish?"
Nyökkäsin.
"Zhe sprski?"
Tai jotain, en tiedä mitä kieltä se oli mutta kuulosti joltain itäeurooppalaiselta kieleltä. En tajunnut joten vastasin Morrissey-englannillani:
"What?"
Mies huitaisi kädellään ja palasi paikalleen. Jäin hämmentyneenä tuijottamaan ulos ikkunasta.
Kohta taaempaa kuului huutelua. Katsoin taakseni. Serbimiehet tuijottivat minua. Toinen ei vaikuttanut osaavan puhua vaan istui vaan paikallaan apaattisesti hymyillen. Aggressiivisempi serbimies tuijotti minua verenhimoisesti:
"Finnish?"
"Yes."
"Zki krotze zerrkezki?"
"I don't understand."
"Understand?"
"No."
"Zki krotze zerrkezki??"
"I speak English -"
"Aah! Chy cretzh zhpski!"
Mies katsoi apaattista kaveriaan ja elehti suuntaani paheksuvasti. En tajunnut mitään.
"Do you speak English?" kysyin. "If you want to -"
Mies pudisteli päätään turhautuneena. Hän elehti taas kaverilleen ja osoitti suuntaani:
"Idiota. Idiota."
Kaveri ei sanonut mitään. Katsoin niiden matkalaukkuja. Miehillä oli isot matkalaukut.
"Okay", hymähdin hämmentyneenä ja käännyin taas eteenpäin.
Jonkin aikaa kuuntelin miesten puhetta. Tai ehkä vain toinen niistä puhui, toinen vaikutti mykältä. Aina kun vilkaisin taakseni, kohtasin aggressiivisen miehen verenhimoisen tuijotuksen. Kun näin oli tapahtunut pari kertaa, tajusin että edustin tälle äijälle jotain todella halveksuttavaa, raivostuttavaa ja oksettavaa, jonkinlaista maanpäällistä Paholaista. (Kukaan ei ole koskaan aikaisemmin katsonut mua sillä tavalla. Se tuntui huvittavalta.)
Käsitin, että mies todennäköisesti puhui frendilleen ennen muuta minusta, ja koska se puhuessaan elehti hiustensa suuntaan ja vilkuili mua nenäänsä nyrpistellen, päättelin että juttu meni jotenkin näin: "Kato nyt mikä pikku hintti. Kato nyt tota tukkaa. Ei osaa edes puhua meidän kieltä. Jo on aikoihin eletty. Hyi helvetti."
Jatkoin musiikkini kuuntelua ja katselin ikkunasta ulos. Hakaniemen kohdalla huomasin sivusilmällä, miten aggressiivinen serbimies heristeli nyrkkiään ratikkapysäkillä dokaavalle suomalaismiehelle. Suomalaismies heristeli takaisin. Heristely vaikutti oudosti YSTÄVÄLLISMIELISELTÄ, ihan kuin serbimies ja suomalaismies olisivat tunteneet toisensa entuudestaan. Aloin miettiä mahdollisuutta, että matkakumppanini edustivat jotain itäeurooppalaista mafiaa ja kuljettivat matkalaukuissaan ruumiinosia tai räjähteitä tai huumausaineita ja aikoivat mahdollisesti kaapata tai räjäyttää koko raitiovaunun.
En osannut tuntea muuta kuin uteliaisuutta koska olen epäterveesti vieraantunut omasta elämästäni. Jatkoin musiikin kuuntelua ja katselin ohi lipuvaa kaupunkia.
Kohta kuulin aggressioäijän nousevan taas penkiltään. Katsoin taakseni juuri kun äijä asettui penkille taakseni ja tarrasi niskavilloihini. Se siis ihan todella otti kiinni mun niskassa olevista karvoista:
"Zy spretzki kertte?"
En edes hätkähtänyt:
"What?"
Mies läimäisi mua lujaa käsivarteen. Seurasin tilannetta hämmentyneenä ja mietin, että tämä mies oli melko suurella todennäköisyydellä tappanut ihmisiä. Ja nyt istuin samassa ratikassa ja mulla oli ärsyttävät hiukset, joten tämä elämäntapakiusaaja koki velvollisuudekseen kostaa minulle olemassaoloni (tai olemassaolonsa).
Rypistin kulmiani edelleen hämmentyneenä. Sekopää höpötteli jotain siansaksallaan ja alkoi sitten potkia jalkojani penkin alla.
"I don't understand", totesin.
Kohta mies häipyi. Kun jonkin ajan kuluttua katsoin taas taakseni, kohtasin jälleen serbiäijän murhanhimoisen toljotuksen.
"Finnish?" äijä sanoi. "Stoppa fretzo!"
Mietin, mitä piti stopata. Mafioso hölisi jotain ja huitoi käsillään laiskasti ilmassa. Kohta mies havainnollisti jotain painamalla toisen kenkänsä tiukasti maahan ja katsomalla mua tiiviisti silmiin:
"Stoppa fretzo!"
Mietin, oliko tässä nyt kyse siitä että pidin jalkojani jotenkin väärällä tavalla. Pidin jalkoja lattiassa nilkat käännettyinä vähän sisäänpäin. En muuttanut niiden asentoa.
"Aaah!" mafioso sanoi ja huitaisi taas kädellään turhautuneena. "Idiota."
Jatkoin iPodini selailua ja tilanne jatkui tällaisena. Melko lähellä Hietalahtea (päätepysäkkiä) huomasin olevani ainut matkustaja serbimiesten lisäksi. Edellä olevat vaunut keinuivat aavemaisen tyhjinä. Se oli jännittävää.
Päätepysäkillä jäimme kaikki istumaan ja odottamaan uutta kierrosta. Aggressiivinen serbiäijä tuli taas seisomaan mun viereen käytävälle ja piti tolpista kiinni.
"Metro?"
"Metro? I don't know." En saanut päähäni missä olisi lähin metropysäkki, ja sitä paitsi äijät eivät osanneet kuin ehkä kaksi sanaa englantia.
Mies teki ilmeen joka viesti "Hohhoijaa, niinpä niin, etpä tietenkään tiedä" ja keikkui tolpissa uhkaavasti yläpuolellani.
Sitten äijä häipyi taas. Ratikka aloitti uuden kierroksen ja mua alkoi vituttaa koko tilanne. Tää mafioso vaikutti tulevan jostain toisesta maailmasta, jossa ihmiset elävät kuin simpanssit. (Tuli myös mieleen että vika saattoi olla mussa; ehkä olin vain ollut niin kauan sisällä, että olin unohtanut että nimenomaan tällaista inhimillinen kanssakäyminen on tässä yhteiskunnassa.)
Toisaalta tuntui hyvältä, etten ollut hievahtanut penkiltäni. Mies halusi nähdä pelon kasvoillani; vilpitön huvittunut hämmennys oli ehkä julmin ase mitä mulla saattoi olla.
Kun ratikka alkoi saavuttaa rautatieasemaa, nousin lähteäkseni. Katsoin takariveissä istuvia mafiaäijiä ja osoitin Sokos-rakennuksessa olevaa isoa oranssia M-merkkiä:
"Metro."
"Sweden?"
"What?"
Miehen naamalla oli mielipuolinen toljottava hymy.
"Sweden?"
"No. Finland."
Mies katsoi viimein ulos:
"Metro???"
"Yes. Metro. There."
Ratikka pysähtyi ja astuin ulos. Pois kävellessäni katsoin kuinka mafiosot astuivat ulos ratikasta ja lähtivät hitaasti vaeltamaan kohti metroasemaa, jonka aikoivat räjäyttää.
Niin ja sitten ajoin ensimmäisellä bussilla jonnekin ja kuljin pitkin öistä Torpparinmäkeä ja tapasin citykanin. Hymyilin citykanille ja katsoin surumielisen heltyneenä kun se loikki pikkuisine valkoisine peppuineen pusikkoon.
Tällä tarinalla ei ole mitään pointtia. En tiedä mitä tapahtui, mutta näin tapahtui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano mulle jotain tai kuolen