Pissikset, Scriptor, kaljaa jne.

 

Yritin tässä etsiä YouTubesta legendaarista Äm irk -videota, mutta se on kadonnut samaa matkaa edustamansa ajanjakson kanssa. (Lopulta löysin sentään tämän sivun, jolta sen voi vielä nähdä.)


Vasta nyt olen tajunnut, ettei pissiksiä enää ole. Se kulttuuri kukoisti 2005-2008 ja minä vartuin jonkin aikaa ensimmäisten pissisten ja heidän rikollisten boyfriendiensä seurassa. Mutta nyt se on mennyttä aikaa. Kutsuvatko ketkään 14-vuotiaat toisiaan enää pissiksiksi? Lissuiksi? Fruittareiksi? Onko se kaikki kuollut? Milloin tämä tapahtui?

En muista koskaan vihanneeni pissiksiä. Tuntui, että pissikset – ja puhun nyt todellisista räkäisistä puskakusipissiksistä, en mistään sievistä pikkulissuista – niin, tuntui siis että pissikset olivat yläasteen käytävillä ja luokkahuonehelvetissä ainoita ihmisiä, jotka ilmaisivat avoimesti aitoa tunnetta, pelkoa, inhoa, epätoivoa ja nuoruuden tuskaa. Kaikki muut olivat joko teeskenteleviä kiusaaja/poseeraajia tai sitten puhekyvyttömiä seinäruusuja (niin kuin minä esim).

Äm irk -videon tytöissä on paljon tuttua. Heissä on palavaa, haavoittunutta, sekopäistä inhimillisyyttä. He ovat pohjimmiltaan älykkäitä ja oivaltavia ihmisiä. Ja heidän huumorinsa on ihan aidosti, vilpittömästi vitun hauskaa.

Tuollaisten tyyppien kanssa mä pyörin ennen kuin ryhdyin mykäksi. Jos olisin antanut tilanteen kehittyä pidemmälle enkä olisi jäänyt paheksumaan kauemmas ongelmanuorikavereideni röökatessa koulun kulman takana, voisinko minäkin olla nyt kolhittu nuorisorikollinen? (Ehkä mä olen kolhittu nuorisorikollinen.....................)



Tästä pääsemme pulahtamaan toiseen aiheeseen:

Lähdin tässä yhtenä iltana ennen auringonlaskua bussilla kaupunkiin. Vähän harhailtuani päädyin johonkin tyhjähköön ratikkaan. Taivas pimeni hiljalleen, ratikka pujotteli Helsingin katuja ja mä istuin vihoviimeisellä penkkirivillä ja luin lehteä nimeltä

Scriptor.

Scriptor esittelee itsensä uuden sukupolven kulttuurilehdeksi. Sen perusti käsittääkseni kolme 14-vuotiasta poikaa muutama vuosi sitten ja nyt se ilmestyy joitain kertoja vuodessa ja nuoret intellektuellinalut kirjoittelevat sinne kaikenlaista, mm. syvällisiä esseitä, novelleja, runoja ja kutomisohjeita.

Joitain kuukausia sitten haalin jostain käsiini kappaleen edellistä Scriptor-numeroa. Tartuin siihen nimenomaiseen lehteen toiveikkaasti ja toivoin löytäväni TULTA. En löytänyt tulta. Lehti ei ollut täysi pettymys, mutta enimmäkseen sisältö muistutti kybä miinuksen kouluesseitä. Se oli sellainen baby-Parnasso. Siitä tuli vähän epämiellyttävä olo; tuntui etten sovi mihinkään jengiin. Olen ihan liian älykäs idioottien ja villien kreisi-ihmisten seuraan, ja nyt nää nuoret älyköt tuntuivat liian asiallisilta.

Koulutehtäviä lukuun ottamatta en ole koskaan kokenut tarvetta kirjoittaa asiallisen siivoa, älyllisesti vaikuttavaa tekstiä. Pohjimmiltani olen vain surkea kakara; haluan kirjoittaa sinä surkeana kakarana enkä jonain pahvisena Kirjallisuusihmisenä. Miksi vain kiltit pojat ja kiltit tytöt saisivat kirjoittaa? Eikö kolhittu nuorisorikollinen – tai kiltti nuorisorikollinen – ole jotain paljon kiinnostavampaa?

Yritän kirjoittaa niin, että 11-vuotias serkkuni tajuaisi mitä tarkoitan. En käytä hienoja sivistyssanoja, ellei niiden käyttäminen ole välttämätöntä. (Tässäkin blogissa muistan käyttäneeni vain kerran sanaa 'positio' ja sekin tuntui pahalta.) Kun kirjoitan, en näe itseäni älykkäänä ja lukeneena ihmisenä. En halua tehdä vaikutusta älyllisyydellä. Toivon, että jos joskus saan jotain julkaistuksi, todelliset, hengittävät ihmiset löytävät sen ja kriitikot huuto-oksentavat.

Haluan vaikuttaa ihmisiin, mutten millään sivistyneillä lauseilla. On paljon tärkeämpiä asioita: kosketus, viesti, asia, tunne, viha, ilo, suru, kipu, savu, vallankumous, vittu, paska, elämä, TULI.

(Vain joitain mainitakseni. )


Joo, anyway (mikä ^ tuo on?). Joka tapauksessa istuin siis ratikassa ja käsissäni oli Scriptorin uusin numero.

Tämä oli nyt parempi numero. En osaa tarkemmin eritellä miksi, mutta jotenkin tuntui että siinä oli vähän enemmän paloa ja ihmistä mukana. Ei mitenkään ylitsevuotavasti, mutta kuitenkin.

Paras juttu oli ehdottomasti kirjoitus, jonka näin heti ensimmäisenä kun avasin lehden. Jutun oli kirjoittanut Aaro Saksala. Aiheena oli Antti Nylén. Sitä lukiessa tuli lämmin olo siellä sporan takapenkillä: viimeinkin joku muukin siis tajuaa jostain jotain, helvetti. Hieno teksti.

(Kaikein kaikkiaan tää Scriptor vois kuitenkin olla jotain paljon enemmän. Siksi otan tämän jutun henkilökohtaisesti; Scriptorissa on potentiaalia. Jokainen lause voisi olla palavaa, elävää, todellista. Voitaisiin kirjoittaa todellisista asioista, avata tuskaa, maailmaa, perseitä. Voisi olla anarkiaa ja keskisormia ja vallankumousta. Scriptor voisi edustaa vastalausetta kaikelle sille, mitä nuoruus tässä maailmassa nykyään tarkoittaa. Voisi nousta uusi helvetin jännittävä kirjoittajien sukupolvi, jonka rinnalla kaikki aiemmat kalpenisivat. Suomessa voisi tapahtua jotain todella kiinnostavaa, se voisi alkaa täältä ja levitä muualle. Mutta joo, ei sen sukupolven nouseminen Scriptorista riipu, mutta siinä on mahdollisuus johon voisi tarttua.)


Jäin kyydistä jonkin Alepan kohdalla. Kello oli kymmentä vaille 21. Menin sisään Alepaan. Mulla oli jo monta päivää liikkunut mielessä epämääräinen unelma siitä, että menisin kauppaan, ostaisin kaljaa ja kolme Kinder-munaa ja kuljeskelisin niiden kanssa ympäri kaupunkia. (En tiedä mistä keksin ne Kinderit. Epämääräisempää tuotetta saa hakea. Se lehmänmaito tulee todennäköisesti pahimmalta tehotuotantoranchilta ja suklaa jostain helvetin takahuoneesta ja ketkähän langanlaihat lapset niitä sisällä olevia vitun turhia krääsiä oikein valmistavat?) (Sain Kindereistä kaksi pikkuautoa ja yhden pikkumotskarin. Toista pikkuautoista voi painaa takaa niin että se kiitää kovaa eteenpäin. Voi pojat, niistä riitti tänään iloa kun makasin mahallani olkkarin lattialla.)

Ostin siis kolme Kinderiä ja muutaman tölkin kaljaa. Täti kassalla katsoi epäluuloisena ja kysyi papereita. Hyvä että kysyi, muuten en luottaisi hänen ammattitaitoonsa. Mulla on jo varsin vaikuttavia murehtimisen ja jonkin paskan aknelääkkeen piirtämiä uurteita otsassa, mutta muuten näytän korkeintaan 15-vuotiaalta. Se on ihan ok. Se tarkoittaa että vanhenen hitaasti. Toivottavasti mun tukka ei ikinä putoa päästä, sen jälkeen mulla ei olisi enää mitään.

Ostin myös Image-lehden. Sitten kävelin onnellisena katulamppujen valaisemia katuja ja litkin kaljaa. Käärin tölkin muovipussiin ettei kukaan spottaisi 12-vuotiaan juovan kaljaa ja soittaisi poliiseja. Sitten ajelin vähän busseilla ja join salaa kaljaa takapenkeillä ja pääsin ihan mukaviin fiiliksiin. Jossain vaiheessa tajusin että sellaisesta kreisibailaamisesta seuraa tarve virtsata. Jäin siis jossain Munkkiniemen lähistöllä pois ja päätin tieteellisestä mielenkiinnosta kokeilla, pääsisinkö kotiin kusematta housuuni. Kuljeskelin jonkin matkaa ja etsin sopivaa bussia. Vastaan käveli tosi söpö koiranpentu, hymyilin sille aurinkoisesti. (Rakastan koiranpentuja. Rakastan niitä niin paljon, että jos maailman kaunein nainen kävelisi alasti vastaan ja taluttaisi maailman söpöintä koiranpentua, katseeni kiinnittyisi tod.näk. siihen koiranpentuun.)

Löysin sopivan, aution pysäkin. Istuin penkille odottamaan. Kaivoin muovipussista Image-lehden. Ostin sen pelkästään sen takia että siinä luvattiin olevan Erkka Filanderin haastattelu. Luin sitä lyhyttä jutunpätkää ja ajattelin, että vaikka haastattelu oli tylsästi kirjoitettu, niin tämä Juttu kaiken kaikkiaan vaikuttaa tosi, tosi hyvältä. (Paitsi: "Filander puhuu jo kuin kirjailija." Mut vika on varmaan toimittajassa.)

Lopulta pääsin bussiin. Siellä kuuntelin iPodista ehkä 10 kertaa putkeen tämän biisin:

Helvetin hyvä biisi.

Lopulta-lopulta pääsin kotiin. Kotona piilotin loput kaljat ja Kinderit huoneeseeni, menin vessaan hengailemaan ja iskin peilille silmää. Voi pojat, tupu hupu ja lupu, jne, täh, whatever