cal trask

 

Haun avainsanat:

löysin oudon kukan 

  
Olen viettänyt yötä haahuillen ympäri pimeää taloa. Olen hukassa, OLEN HUKASSA, hehhehhehehehhehehehheheee, en ole varma miten jatkaa tästä eteenpäin. Tiedän miten pitäisi jatkaa: pitäisi hylätä tää blogijuttu joksikin aikaa ja vain kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa Aavekirja loppuun. Oikeastaan pitäisi taas matkustaa järven rannalle ja soutaa 40 minuutin matka mökkisaareen ja sulkeutua sinne ja mennä sekaisin ja vain kirjoittaa........................... Ja sitten lähettäisin Aavekirjan eri paikkoihin ja liittäisin mukaan uhkauksen: jos ette julkaise tätä, tulen ja tapan teidät kaikki.

Yöllä tää talo on eri paikka kuin päivällä. Yöllä olen taas yksin oman mieleni kanssa eikä tarvitse koko ajan tietää olevansa Pettymys ja Jotenkin Vialla ja syy Huolestuneille Huokauksille (= Se Epäonnistunut Lapsi). Yöllä voin raottaa ikkunaa ja haistella kevään tuoksua ja se on kaikki millä on merkitystä.

Tässä hiiviskellessäni kiinnitin huomiota kaikkiin tavaroihin, jotka olen itse tehnyt. Niistä ainoa edes vähän hyödyllinen on kömpelö kello eteisen seinällä. Sen lisäksi jouduin Teknisissä Käsitöissä tekemään tuulettimen, lihanuijan, minimaalisen veneen, jonkinlaisen KAUKOSÄÄTIMEN (ei vittu hajuakaan mitä sillä on tarkoitus tehdä) jne. Näitä yleishyödyllisiä tavaroita lojuu ympäri taloa.

7. luokalla vihasin syvästi puutyönopettajaani. Hän oli risupartainen mies, joka vihasi kaikkia ja kaikkea ja kävi välillä rauhoittumassa mielisairaalassa. Muistan kerran kun koulun viemärit vuotivat ja puutyöluokassa leijui vitun oksettava ripulinhaju koko kaksoistunnin ajan. Ihan kuin ilma olisi ollut kokonaan infektoitunut paskasta. Muhun iski todella sietämätön pahoinvointi, mutta Opettaja ei antanut armoa vaan tökki mua väkivaltaisesti puulankuilla kun sahasin sen kanssa niitä lankkuja jotenkin Sopiviksi. Kaksoistunnin jälkeen raahauduin kaksinkerroin melkein maata pitkin kotiin ja oksensin sinne tänne.

Nyt muistelen sitä opettajaa lämmöllä. Ymmärrän jotenkin paljon enemmän. Muistan miten musiikkia viereisessä luokassa opettanut nainen aina puhutteli opettajaa hellästi etunimeltä ja halasi häntä tiukasti. Kyllä sä jaksat. Muistan opettajan väsyneet silmät. Sen huudon ja epätoivon, katumuksen kaikkien raivonpuuskien jälkeen.

Minusta on tulossa se Puutyönopettaja.

Katsoin äsken dokumenttia edesmenneestä stand up -koomikko Bill Hicksistä. Koin kivuliasta samastumisen tunnetta.

Jos haluaisin, musta vois tulla hyvä stand up -koomikko. Nimenomaan stand up -komedialla selvisin elämäni ensimmäiset 13 vuotta. Mulla ei oo koskaan ollut erityisemmin puhuttavaa ikäisteni ihmisten kanssa, joten olen paikannut tilannetta viihdyttämällä heitä absurdilla pelleilyllä.

Mutta:

Aikaisemmin päivällä mietin sitä kuinka vihaan, vihaan, VIHAAN hajottautumista eri leireihin. Vihaan sitä, kuinka ihmisten pitää sanoa olevansa "oikealla" tai "vasemmalla" tai "vihreitä" tai "kokoomuslaisia" tai "vasemmistoliittolaisia" tai "liberaaleja" tai "konservatiiveja" tai "piraatteja" tai "kristillisdemokraatteja". Tässä. On. Kaikkien. Ongelmien. Ydin. Jos sanot olevasi vasemmalla, oikealla olevat eivät kuuntele sinua. Jos sanot olevasi oikealla, vasemmalla olevat eivät kuuntele sinua.

Miksi vitussa pitää tehdä tällaisia keinotekoisia rajoja? Ne saavat ihmiset ainoastaan käyttäytymään lapsellisesti ja vihamielisesti ja kuvittelemaan, että jotain rajoja on muka oikeasti olemassa, unohtamaan että me kaikki olemme IHMISIÄ ja voimme kohdata toisemme I H M I S I N Ä.

Jos ryhtyisin stand up -koomikoksi, joutuisin todennäköisesti pilkkaamaan ihmisiä jotka ovat kanssani eri mieltä ja vahvistamaan näitä teennäisiä rajanvetoja. Tiedän jo, millaista linjaa vetäisin lavalla. Siinä olisi raivoa ja pilkkaa ja katkeruutta.

Olisiko se rehellisempää kuin tää peace and love -juttu, jota olen harjoitellut viime aikoina? En tiedä. En tiedä. En tiedä.

Ehkä löydän jonkin kultaisen keskitien. Ehkä voin olla raivokas ja katkera ja vetää silti ihmisiä lähemmäs toisiaan. Dunno.

Hyi

Sitten katsoin ikkunasta ja katselin nuorta humalaista miestä, joka ulkoilutti labradorinnoutajaa. Hän tuuppi noutajaa hellästi hartiaan ihan kuin olisi kuvitellut että he ovat kaveruksia ja yhdessä kännissä.

Sitten makasin sängyllä ja lueskelin Bret Easton Ellisin Lunar Parkia, jota olen lueskellut laiskasti viime aikoina. Se on yksi niistä kirjoista, jotka eivät kiinnosta mutta joita jää silti lueskelemaan kun ei jaksa etsiä mitään uutta.

Bret Easton Ellis ja Bill Hicks muuten näyttävät oudosti samalta, mutta mikäpä ei.

..............joo, ei muuta. Kohta kirjoitan viimeisen merkinnän.