Suljettujen sälekaihdinten takana

Pari päivää sitten Adam Lanza, 20, ampui hengiltä 20 lasta ja 7 aikuista Yhdysvaltojen Connecticutissa.

Lehtien nettisivuilla Lanzaa kuvataan mm. näin:


Adam Lanza was reclusive, painfully shy and intensely bright

Friends recalled an intensely shy but highly intelligent classmate

He stuck out for his awkwardness. A group photo shows him pale and ghostlike while the others smile at the camera.

"He was very thin, very remote and was one of the goths"

"He didn't have any friends, but he was a nice kid if you got to know him"

"You could tell he was, I would say, a genius," said Miss Israel. "There was something that was above the rest of us."

He'd correct people's Latin homework, when they were aged around 14, and at 16 was among the list of top students in his English class

Despite his interest in computers, he left almost no digital footprint and, unlike almost every other American his age, appears not to have had a Facebook account

Records show that Lanza achieved a high-school level of education but does not appear to have gone on to university or to have ever held a job

They talk of a boy who dressed smartly and worked hard, but who barely said a word during his time at school


Kuulostaa naurettavan paljon minulta. Olin läpi koko yläasteen aika pitkälti juuri tuollainen. Uskon että entiset luokka"kaverini" ja opettajani antaisivat minusta aika lailla samanlaisia lausuntoja - olen melko varma, että he pitivät minua autistisena ja puhekyvyttömänä mutta poikkeuksellisen älykkäänä kummituksena. Kukaan ei koskaan kutsunut minua minnekään. Kukaan ei koskaan puhunut minulle. Oikeastaan kukaan ei koskaan edes katsonut minuun. Tykkäsin tietokoneista mutta häivyin nopeasti Facebookista, koska minulla oli siellä täsmälleen yhtä vähän ystäviä kuin oikeassa maailmassa.

Olen toisinaan pakkomielteisen kiinnostunut kouluampujista. Joskus yksinkertaisesti ajaudun tutkimaan heitä tuntikausiksi. Kyse on luultavasti ennen muuta siitä että monet heistä muistuttavat minua merkittävästi: 15-vuotiaana luulin olevani ainut "tällainen" maailmassa, ja on aina oudon kiehtovaa kun joku toinen Tällainen nousee maailmanlaajuiseen julkisuuteen. On kieroutuneella tavalla kiinnostavaa nähdä, mitä ne toiset samanlaiset päättivät tehdä.

En tiedä, miksi minusta ei tullut tappajaa. En tiedä, miksi minusta ei koskaan tule tappajaa. Ehkä siksi, että lapsuuteni ennen yläastetta oli pääasiassa villiä ja hauskaa ja miellyttävää. Arvelen että kyse on kuitenkin ennen muuta siitä, että minulla oli aina toivoa. En koskaan menettänyt vakaata käsitystä siitä, että tulevaisuudessa odotti jotain muuta, jotain helvetin paljon parempaa. Saatoin aina lintsata koulusta ja kirjoittaa raivokasta proosaa, unohtaa nykyhetken ja ajatella sen sijaan että fuck yeah, tulevaisuus on jotain kaunista. Näyttäisin menneisyyteni hahmoille jotenkin muuten kuin teurastamalla heidät.

Kaikilla toivoa ei ole. Tiedän sataprosenttisella varmuudella, etten ole ainut syrjään joutunut nuori kummajainen, joka viettää yökausia lukemalla juttuja kouluampumisista oudon kiihkon vallassa. Jokaisessa maassa, jokaisessa kaupungissa, jokaisessa luokkahuoneessa on meitä. Jokaisella luokkahuoneella on oudot hiljaiset haamunsa. He istuvat todennäköisesti tänäkin yönä suljettujen sälekaihdinten takana lukemassa Adam Lanzan teoista, aivan niin kuin Adam Lanzakin istui lukemassa siitä mitä edelliset kouluampujat olivat tehneet.

Luusereita on kaikkialla. Jokaisessa luokkahuoneessa. Osassa meistä elää toivo.

Kaikissa ei elä.