Makasin sängyllä pimeässä huoneessa ja kuuntelin iPodistani oksettavan kaunista musiikkia. Jotenkin siinä sitten päädyin ryömimään huoneen nurkkaan, jossa makaa salaperäinen kasa tulostettua tekstiä.
Aloin ensimmäistä kertaa kuukausiin lukea sitä paperikasaa sieltä täältä ja tajusin, että en ole koskaan kirjoittanut yhtä hyvin kuin silloin. 16-vuotias minä kirjoitti kuin joku helvetin Shakespeare (mutta ei yhtä tylsästi). Nykyään olen erilainen ja kirjoitan ihan tahallani huonommin.
Olen edelleen rakastunut ihmisiin, joista kirjoitin silloin. Ne ihmiset on olleet mun elämässä tuskin kahta ja puolta vuotta, mutta aika tuntuu paljon pidemmältä. Kun luot sielun alusta alkaen itse, voit luoda hänet vastaamaan täydellisesti kaikkia toiveitasi. Kun kirjoitat James Deanistä, on oltava edes jossain määrin uskollinen oikeasti eläneelle James Deanille. Ihmiset, joista silloin kirjoitin, ovat edelleen sietämättömän kiihottavia ja pelottavan tärkeitä. Mutta en halua ajatella heitä nyt. (Ne ihmiset merkitsevät mulle enemmän kuin 99,9 % tuntemistani olemassa olevista ihmisistä.)
Olen yrittänyt sysätä Lihan sivuun (liha merkityksessä flesh eikä meat) koska se vitun kirja alkoi painaa liikaa. On niin paljon helpompaa kirjoitella Marilyn Monroen panemisesta ja haudassa muhinoimisesta ja koulun räjäyttämisestä. Tuntuu vähän siltä kuin pettäisin Sydämeni Valittua jonkun kovaäänisen rakastajattaren kanssa.
Mutta juuri nyt se kovaääninen rakastajar on se mitä tarvitsen. En jaksa kantaa vastuuta tai muistaa vuosipäiviä.
SO COOOME ON, COOOOME ON, COOOME ON, COOOME ON
AND TAKE IT!
TAKE ANOTHER LITTLE PIECE OF MY HEART NOW, BABY!
Oliks mulla vielä jotain muuta asiaa.
I ONCE HAD A GIRL
OR SHOULD I SAY...
SHE ONCE HAD ME
Aha no ilmeisesti ei
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano mulle jotain tai kuolen